Neuromaani ja interaktiivisen, osallistuvan kulttuurin sekasorto

(Tämä kirjoitus julkaistiin alkujaan Imagen saitilla olleessa Pikseliparatiisi-blogissani 19. 9. 2016.)

Neuromaanin pressikuvassa pallomeri. Kuva: Valtteri Raekallio

Neuromaanin pressikuvassa pallomeri. Kuva: Valtteri Raekallio

Makaan pallomeressä, joka on pimeässä huoneessa. Kanssani huoneessa on muutama muukin ihminen. He ovat pukeutuneet kuten minäkin, suojahaalariin joka on avoin edestä ja jonka etumus näkyy hyvin pimeässä. Se on hyvä: Sen ansiosta en tallo muita makailijoita liikkuessani pallomeressä. Päässäni on kuulokkeet joissa ääni puhuu jotain delfiineistä ja aistideprivaatiosäiliöistä. Sellaisista joissa lillutaan lämpimässä nesteessä niin että on mahdollisimman vähän aistimuksia.

Tällaisina hetkinä Neuromaani on parhaimmillaan.

Neuromaani on käytöstä poistetussa Marian sairaalassa pyörivä teatteriteos, jossa katsojat voivat liikkua ympäri sairaalaa ja siirtyä tilanteesta toiseen mielensä mukaan. Heillä on kuulokkeet joista tulee monologia jonka voi vaihtaa sen mukaan, missä huoneessa kulloinkin on. Eri tiloja on sisustettu niin, että sairaalassa liikkuminen on mielenkiintoista.

Kyseessä on tällä hetkellä vahvassa nousussa oleva teatterin lajityyppi. Tukholmassa pyöri taannoin samaan tyyliin tehty Satans demokrati, tanskalainen Signa-ryhmä on tehnyt alalla pioneerityötä ja kansainvälisesti tunnetuimmat esitykset ovat Punchdrunk-ryhmän Sleep No More New Yorkissa ja The Drowned Man Lontoossa.

Latialla olevat viivat ohjaavat liikkumista. Esiintyjät ovat sairaalan henkilökuntaa. Kuva: Valtteri Raekallio

Latialla olevat viivat ohjaavat liikkumista. Esiintyjät ovat sairaalan henkilökuntaa. Kuva: Valtteri Raekallio

Neuromaanista on kiusallista yrittää kirjoittaa analyyttisemmin, koska teoksen osana on videoluento joka käsittelee esitystä itseään, sekä romaania johon se perustuu. Videolla mainitaan joitain keskeisiä vertailukohtia: Kuulokkeista tuleva teksti on rakennettu “choose your own adventure” -kirjojen tyyliin, siis niiden joissa luvun lopussa lukee: “Jos haluat tappaa mörköpeikon, siirry kohtaan 67. Jos haluat juosta pakoon, siirry kohtaan 33.” Tällä kertaa kuulokkeista saa uusia huonenumeroita, eli seikkailukirjan rakenne on levitetty fyysiseen teatteritilaan.

Kuulokkeiden teksti jaksottaa kokemusta ja antaa sille rakennetta. Jokainen katsoja käy läpi omaa kokemustaan omassa järjestyksessään. Se tukee hienosti mielenterveysaiheilla pelaavan esityksen teemoja. Ympärilläni olevat ihmiset seuraavat ääniä joita vain he voivat kuulla. Ratkaisu myös hillitsee laumakäyttäytymistä. Hienoihin paikkoihin ei pakkaudu liikaa ihmisiä, vaan kukin löytää ne rauhassa omalla ajallaan.

Omalla kohdallani kävi kuten noissa kirjoissa usein tapahtui, eli pelasin itseni ulos tarinasta kolmessa vartissa jonka jälkeen jouduin aloittamaan alusta. Esityksessä on tarina, jossa joku mies on sairaalassa, mutta se hajoaa pian sivupoluille polveilevaksi harhailuksi jonka tehtävä on rakentaa tunnelmaa.

Tällaisissa esityksissä katsoja ei useinkaan ehdi nähdä kaikkea mitä esityksellä on tarjottavana. Esimerkiksi tämä kohtaus meni minulta täysin ohi. Kuva: Valtteri Raekallio

Tällaisissa esityksissä katsoja ei useinkaan ehdi nähdä kaikkea mitä esityksellä on tarjottavana. Esimerkiksi tämä kohtaus meni minulta täysin ohi. Kuva: Valtteri Raekallio

Videopelit kuten Everybody’s Gone to the Rapture muodostavat toisen luontevan vertailukohdan. Rapturessa kierrellään kolmiulotteisessa maisemassa jossa ei oikeastaan ole mitään muuta tekemistä kuin tutkia tarinaa. Tavallaan Neuromaani on siitä liveversio, eli teos ei ole tietokoneen sisällä vaan todellisessa tilassa.

Zodiakin saitilla teoksen kuvauksessa mainitaan yhtenä innoittajana myös larppi. Osallistujalla on tavallaan erittäin löyhä hahmo: Olemme kaikki potilaita jotka ovat tulleet kokeisiin. Sen kummempaa interaktiota tämän roolin puitteissa ei kuitenkaan ole, muutamaa yksittäistä hetkeä lukuunottamatta.

Teoksen interaktiosuunnittelu on onnistunutta. Osallistuvien teatteriteosten kirous on esiintyjä, joka interaktoi osallistujan kanssa samalla jähmeällä tyylillä ja suppeaan rooliin lukkiutuneena kuin olisi edelleen lavalla. Sellaisesta syntyy ankea jäykkyyden muuri joka estää minkäänlaisen todellisen vuorovaikuttamisen. Tältä kantilta Neuromaanin tärkein kohta oli heti alussa kun esiintyjä selittää henkilökohtaisesti miten kuulokesysteemi toimii. Keskustelu on luontevaa kahden ihmisen välistä normaalia puhetta. Sama linja piti myöhemminkin, silloin kun esimerkiksi kiskottiin pallomerihaalaria päälle.

Muut katsojat olivat teoksessa keskeisessä roolissa. Istuimme usein huoneissa niin, ettei paikalla ollut esiintyjää ollenkaan. Silloin huomio keskittyy siihen, mitä muut tekevät. Yksi istuu tuolille pöydän päähän. Hän on liikkumatta tarpeeksi kauan, että hänen kehonkielensä alkaa hallita tilaa. Hississä ja rappukäytävässä törmäsi muihin ihmisiin, ja heidän kanssaan saattoi jakaa sanattoman yhteisen kokemuksen tuoman hetken. Usein tällainen katsojien välinen yhteishenki syntyi nopeiten niissä tiloissa, missä nimenomaan ei ollut ketään esiintyjää paikalla.

Kun olin itse katsomassa Neuromaania, näin yhä uudestaan intensiivisen nuoren miehen joka oli kova tuijottamaan kaikkea mahdollista. Loppupuolella esitys vastasi hänen sielunsa kaipuuseen, sillä tuijottelusta tuli yksi yleisön osallistumisen mekanismi.

valtteriraekallio_neuromaani_press10_c_valtteriraekallio2016_pieni

Tanssijoilla oli lääkäriasut. Se teki heidän seuraamisestaan huvittavaa. Kuva: Valtteri Raekallio

Tämän tyyppiset esitykset, alternative reality -pelit, larpit, escape roomit ja muut vastaavat osallistuvat, interaktiiviset teokset eivät varsinaisesti ole enää uusi juttu, mutta niiden yhteinen muotokieli ja estetiikka on vielä asettumassa. Niinpä larppaajana minusta tuntuu käsittämättömältä, ettei teatterissa osata tehdä joitain yksinkertaisia juttuja oikein, ja varmasti teatteri-ihminen puolestaan ihmettelee joitain asioita larpissa. Amerikkalainen taiteilija Brody Condon on käyttänyt larppia paljon omassa työssään. Hänen teoksensa Level Five pelattiin nyt viikonloppuna Berliinissä, ja on omalla tavallaan huvittavaa lukea kuinka taideviitekehyksessä teosta lähestyvä kirjoittaja tekee parhaansa hahmottaakseen mistä larpissa on kyse.

Neuromaani on siirtymäajan teos, samaan tapaan kuin Tukholmassa pelattu Gertrudes möhippa josta aiemmin kirjoitin. Se on tehty aikana jolloin yleisön ei voi olettaa osaavan lukea tällaisia teoksia. Osallistuvassa taiteessa ei riitä, että tekijällä on visionaarinen ja nerokas ajatus, vaan yleisön pitää ymmärtää miten teoksessa ollaan. Siksi mitä enemmän näitä tehdään, sitä osaavampaa yleisöä syntyy, ja sitä paremmin tulevaisuuden osallistuvat teokset toimivat.

Uudentyyppisen teoslajityypin aiheuttaman hämmingin voi aistia jo siitäkin, että kun aiheesta kirjoitetaan, aika paljon tilaa menee pelkkään teoksen toimintalogiikan kuvailuun. (Kuten minullakin tässä kirjoituksessa.)

Perinteisen teatterikulttuurin kaikuja. Kuva: Valtteri Raekallio

Perinteisen teatterikulttuurin kaikuja. Kuva: Valtteri Raekallio

Heikoimpina hetkinään Neuromaani tuntui siltä kuin olisi seissyt sairaalan käytävällä ja kuunnellut äänikirjaa. Vahvimmillaan se oli aina kun korvalapuista tuleva höpötys unohtui ja tapahtui jotain jossa minä tai joku muu katsoja oli selvästi dialogissa esityksen tai esiintyjien kanssa.

Tässä joitain esimerkkejä omista parhaista hetkistäni Neuromaanin parissa:

Olin alimman kerroksen hissien luona kun lääkäri pyysi minut mukaansa. Menimme huoneeseen, jossa oli pari muutakin tyyppiä. Lasin takana oli tyhjä tila jossa oli tanssija. Minut hakeneella lääkärillä oli lamppu jossa hän osoitteli tanssijaa.

Samasta hissiaulasta jatkui jännittävän näköinen käytävä, jonka päässä oli mysteerisiä valoja. Ajattelin, että en kuitenkaan mene sinne ennen kun korvalapuista tuleva teksti minut sinne ohjaa. Se tapahtuikin heti.

Makasin sairaalasängyllä kun verhon takana olevalle viereiselle sängylle tuli joku. Pian verhon takaa alkoi kuulua rimpuilua. Siellä oli selvästi tilanne päällä. Reuhtomista jatkui jonkin aikaa, kunnes sängylle mennyt tyyppi poistui huoneesta muina miehinä.

Neuromaanin loppu oli äkillinen. Olin kuuntelemassa korvalappumonologia huoneessa johon oli katettu symbolinen juhla-illallinen. Fiilistelin paikan tunnelmaa, kun joku jäbä alkoi kiertää kerrosta läpi megafonin kanssa julistaen, että tämä oli nyt tässä. Kaikkien pitäisi siirtyä kanttiiniin. Otin korvalaput pois ja menin sinne. Kanttiinissa ne jotka olivat saapuneet kaverin kanssa juttelivat esityksestä. Neuromaanin maailma oli lakkautettu ilman sen kummempaa rituaalia, ja esityksen aikana syntynyt hienovarainen yhteisö oli poissa. Kaverin kanssa siitä saattoi vielä hetken pitää kiinni.

Me yksin tulleet katselimme hetken hölmistyneinä ja lähdimme sitten yöhön.