Non-Digital: Slowquest and Roleplaying Game Culture

 

I was at the Helsinki Comics Festival recently, lured in by the promise of roleplaying game related indie stuff. The Australian illustrator Bodie Hartley was there with a series of little booklets published under the title Slowquest. They’re interesting because while they are not roleplaying games, they are most definitely roleplaying game culture.

My first roleplaying game was the red box edition of Dungeons & Dragons. I grew up steeped in roleplaying game culture and it has informed my practice as a designer. As a child, I read scifi and fantasy, went to cons and shook my head at the Satanic panic.

However, the actual toolbox of roleplaying games, the design concepts that make up the artform, don’t have to be connected to this culture. You can make and play roleplaying games even if you have never heard of Legolas or Shadowrun. I’ve seen this in practice on the larp side of things working with Palestinian designers, because the history of larp in Palestine comes from an NGO background rather than as an artifact of local geek culture.

My first book about roleplaying games, Roolipelimanifesti in 2005, was in some ways a reaction against the way I felt roleplaying game culture limited the design space of roleplaying games. In retrospect, it’s almost like teenage rebellion, a statement of identity against the stifling omnipresence of dragons and other genre elements.

In the years since 2005, I’ve made my peace with the culture around roleplaying games. This is good because now I can enjoy Slowquest, which is great! The main attraction are the two quest books The Goblin Guard and Meet the Wizard, choose your own adventure -style stories in which you navigate simple and funny adventure scenarios. They are simple and charming, like emanations from the collective subconscious consisting of all the cultural artifacts populating the world of roleplaying games.

Other booklets include the monster descriptions for the Swamp Goblin, the Mushrump and the Sentient Ooze. Another favorite is the booklet Some Wizards Volume I, a collection of wizards.

Non-Digital: Our History

 

Me standing under a portrait of myself and those of other Finnish roleplayers. Photo: Jaakko Stenros

The Finnish Museum of Games opened a new exhibit on the history of tabletop roleplaying games in Finland yesterday. It’s wonderful stuff and I expected the feelings of nostalgia revisiting all these old things brought me. But the real surprise was in how much there was I’d never heard of before. The exhibit takes an extremely comprehensive, diligent approach to its subject, and because of this even a veteran roleplayer who lived through the era will find something new.

Verald is the only Swedish-language roleplaying game published in Finland. I’d never heard of it before seeing it at the exhibit.

From a personal perspective, it felt strange to see parts of my own history move behind the glass of a museum exhibit. Sometimes literally, as I was startled to find a character brief I’d written for another player years ago on display. It was from the tabletop campaign Tähti by Mike Pohjola, later published as a book.

Other times, the maps drawn by hand on graph paper were not from my campaigns, but they could well have been. They’re from people who started playing as kids, often American fantasy roleplaying games translated into Finnish. It’s funny to imagine what those kids would have said if told that in a few decades, their squiggles would be museum-worthy.

Many of these relics are from people who would become game designers themselves, including James Edward Raggi IV of Lamentations of the Flame Princess fame who’s old home campaign maps are now on display.

Among the exhibited roleplaying game magazines, the most amazing find was the Floppy Magazine from 1987.

This list of “killed things” starts with “1 old person”.

Designer Mike Pohjola decided to be the first to break in the table at the center of the exhibit room by spontaneously conjuring up a Myrskyn sankarit game.

From a wider perspective, the exhibit is part of an interesting process where as we grow older, we become more conscious of our own history. We want to preserve it and make it understood. It’s wonderful that the exhibit is not only about the history of games as publications, but makes a serious effort to include the actual experiences of people playing roleplaying games.

This is especially important in Finland because the emergent play culture didn’t always reflect the cultures that produced the games we started with. A young kid in Helsinki or Kouvola automatically played D&D with different assumptions than the American designers who made it.

Non-Digital: Analog Game Studies vol. 1

 

I’ve worked a lot on tabletop games this year because of my involvement with Vampire: the Masquerade 5th Edition, and I developed a yearning for the kind of design writing about tabletop games that we have for larp in the form of the Knutepunkt books.

As sometimes happens, it turns out this already existed, and had for some time. I found the first two Analog Game Studies collections at Gencon, and just finished reading the first one, published in 2016. It collects the articles originally published online in the journal in 2014.

This is good stuff, and I’m happy to know that there’s already a few years worth more out for me to read!

From the perspective of a reader like me who’s interested in roleplaying game design, the highlights from vol. 1 are Jason Morningstar’s article Visual Design as Metaphor: The Evolution of a Character Sheet and Evan Torner’s Uncertainty in Analog Role-Playing Games.

Morningstar’s article takes a classic design question of the character sheet and goes through his own process in developing one for the game Night Witches. Torner writes about uncertainty from many different perspectives, using published games as examples. I especially liked the consideration of uncertainty created by other players, as that’s a design space close to my heart.

Other interesting articles include Nathan Altice’s The Playing Card Platform and Sarah Lynne Bowman and Evan Torner’s Post-Larp Depression. Both felt like the kind of baseline articles about a given subject that can now be referenced in a thousand articles in the future.

The last article in the book is Lizzie Stark’s The Curse of Writing Autobiographical Games, in which she writes about designing a game called The Curse. The subject is deeply personal and the essay is a wonderful, clear example of how difficult subject matter becomes design.

Research Blog Antarctica #166 – Kohteena Etelämanner

 

Discussion panel: University of Helsinki: Kohteena Etelämanner (Focus on Antarctica), 2018

Kohteena Etelämanner (Focus on Antarctica) is a public discussion held by the University of Helsinki on 27.8.2018. It’s also available as a video recording on the university website. In the discussion, three Finnish scientists who have worked at the Finnish Aboa base on Antarctica.

The scientists talk about their experiences on Antarctica as well as their geologic research. It’s a good discussion, well worth your time if you speak Finnish and are interested in the Finnish Antarctic mission. Amazingly cogent and relevant audience discussion as well.

I watched this on the livestream, and it was funny to see so many people I know personally in the audience.

Research Blog Antarctica #165 – Ernest Shackleton Loves Me

 

Musical: Lisa Peterson: Ernest Shackleton Loves Me (U.S.A. 2017)

Ernest Shackleton Loves Me is a New York musical about a Brooklyn single mother and Ernest Shackleton’s Transantarctic journey. I didn’t see it live; a recording appeared on YLE Areena, where it will be for two more weeks.

In the story, Kat makes a video for an online dating site only to be replied to by Ernest Shackleton who’s in the middle of his disastrous Antarctic journey. His story takes up much of the musical, but our perspective is firmly rooted with Kat. The decision to include a modern perspective is interesting because it makes the whole musical not about Shackleton per se, but rather about our relationship to his legend.

We don’t see a real explorer but rather an exaggerated character who’s tale of heroism inspires us in the modern day. I recommend watching it live or as a recording because the show is simple, effective and affecting.

Research Blog Antarctica #164 – The Winter Over

 

Fiction: Matthew Iden: The Winter Over (Thomas & Mercer, 2017)

At first glance, The Winter Over by Matthew Iden falls into the familiar category of Antarctic thrillers where manly men face the travails of human weakness and the unforgiving environment. And indeed, superficially the book seems to have some of the characters and plot elements typical of those stories.

Its protagonist is mechanical engineer Cass Jennings who’s assigned to the fictional Shackleton South Pole Research Facility for the nine month isolation of the Antarctic winter. Soon life at the Facility starts to go wrong as hostile, malicious forces try to use it for their own purposes.

Yet this is not a macho story. By the end, its clear that the creative vision is something else altogether, something more humane and warm than is typical of these novels.

Roleplaying Game Movie Night #28: Hot Girls Wanted – Turned On

 

I and some friends have a project of trying to watch all movies, tv episodes and other stuff with moving pictures related to roleplaying games ever made. We’re pretty far along on this goal. I’ll write here about old and new things we’ve found and watched.

One of the protagonists of the Hot Girls Wanted – Turned On episode “Take Me Private”.

In episode five of the documentary series Hot Girls Wanted – Turned On, there’s a scene where a roleplayer introduces his regular camgirl of four years to his roleplaying game group. It’s an amazing scene, and the episode builds up the process leading to it so naturally that it feels inevitable. Tom has been Alice’s regular, and pays for her to fly to meet him in Australia. He feels like they have a relationship even though Alice is married. He wants her to meet his friends.

The episode is surprisingly human, and everyone in it feels like someone I could know personally. The nuances of the roleplaying group have been observed gently but sharply, and the same goes for the inevitable disappointments of taking the virtual into reality.

Research Blog Antarctica #163 – Frozen Solid

 

Fiction: James M. Tabor: Frozen Solid (2013, Ballantine Books)

There’s a lot of thrillers set in Antarctica, but James M. Tabor’s Frozen Solid is better than most, at least within the confines of the genre. Protagonist Hallie Leland arrives at the Amundsen Scott Station at the South Pole only to discover women dying of suspicious causes. She starts to uncover the conspiracy and befriends the gruff station manager, one of those middle-aged hostile men who turn out to have a heart of gold.

The book is elevated by the excellent work of the narrator, Paul Michael. He gives the characters, and especially the hero, a dignity that goes beyond the text.

Research Blog Antarctica #162 – Terre Mécanique: Antarctica

 

Comic book: Jean Baptiste Andréae & Patrick Fitou: Terre Mécanique: Antarctica (Casterman, 2004)

Antarctica is the second volume in the three-part series Terre Mécanique. The first volume is set on a ship where a permanent post-apocalyptic party goes on as it sails across endless ocean. The rhinoceros Fileon and a few others seek to escape the ship. In part two, they make it to Antarctica and encounter local natives as well as the mystery of the robots who kidnap people.

Although the comic is nominally set in Antarctica, the location is incidental. The only real Antarctic reference is the use of the classic “lost land” idea, where the ice hides a tropical paradise kept warm thanks to hot springs.

Kuusi henkilökohtaista huomiota suomalaisuudesta

 

(Tämä kirjoitus julkaistiin alkujaan Imagen saitilla olleessa Pikseliparatiisi-blogissani 6. 12. 2017.)

Olen suomalainen, eli suomalaisten ikiaikaisen heimon jäsen. Koulun historiantunnilla meille opetettiin että suomalaiset vaelsivat pohjoiseen yhtenä porukkana jossa oletettavasti kaikkien meidän esi-isätkin oli mukana.

Äitini on kotoisin Pohjanmaalta. Isäni sukujuuret ovat ensin Ruotsissa ja kauemmas historiaan mentäessä Sveitsissä. Koska olen valkoihoinen, olen suomalaisten jakamattoman heimon poika. Jos olisin mustaihoinen, olisin joku “neljännen polven maahanmuuttaja” tms.

Tänään satavuotisen Suomen itsenäisyyspäivänä natsit marssivat Helsingin kaduilla ja poliisi siirtää lastentapahtuman pois heidän tieltään. Siksi on hyvä muistaa että ajatukset kansasta ovat historiallisia sattumia, keksitty rakennelma jossa eri Suomen alueella olevat heimot sörssättiin yhdeksi kokonaisuudeksi.

Silti valehtelisin jos väittäisin ettei minulla ole suomalaista identiteettiä, ettei se merkitsisi minulle mitään. Merkkaahan se. Keksityillä jutuilla voi olla paljonkin painoarvoa. (Katso: Raha, avioliitto, valtio, jne.)

Siksi tässä kuusi asiaa Suomesta, oman itseni kautta tarkasteltuna.

Roudasta rospuuttoon

Olen tuntenut oloni aina suomalaisimmaksi ulkomailla. Muutin vuonna 2003 opiskelemaan Ranskaan, Belgian rajalla sijaitsevaan Lilleen. Toisena kouluvuotenani vietin koulukavereiden kanssa syntymäpäivääni. Koti-ikävän palossa vaadin, että kuuntelemme Viikatetta ja Absoluuttista nollapistettä. Kun näitä oli soitettu tunti, kämppikseni tuli sanomaan lempeästi mutta jämäkästi että suomalainen musiikki on hienoa mutta nyt täytyy vaihtaa johonkin vähemmän masentavaan.

Myöhemmin samoissa juhlissa alkoi tappelu jossa punakka ranskalainen opiskelutoverini nujuutti toisen miehen kanssa. Kysyin mitä tapahtuu ja kävi ilmi että tappelua käytiin minun takiani. Ranskalainen jonka kanssa en ollut koskaan puhunut muuta kuin bonjour ja ca va oli suivaantunut siitä että juhlissa lensi niin paljon pilkallista läppää suomalaisista ja päätti puuttua tilanteeseen nyrkein.

Tukijärjestelmät

Opiskelin Ranskassa taidekoulussa nimeltä le Fresnoy. Se tehtiin minulle helpoksi. Apunani oli suomalainen opintotuki ja EU-kansalaisen liikkumisvapaus. Kun minä halusin muuttaa Ranskaan, se onnistui ostamalla lentolippu.

Suomalaiset tukijärjestelmät tekevät ihmisistä vähemmän riippuvaisia vanhemmistaan ja näiden päähänpistoista. Ne sallivat ottaa riskejä ja kokeilla erilaisia ratkaisuja. Lähdin Ranskaan muuttaessani tyhjän päälle sikäli etten osannut kieltä tai tuntenut ketään. Taloudellisesti tilanteeni oli kuitenkin opintotuen ansiosta edes jossain määrin turvattu.

Valkovenäläinen kaverini raatoi erilaisissa hanttihommissa maksaakseen taidekoulunsa. Brasilialainen tuttu oli saanut perintönä asunnon Sao Paolosta jonka hän möi rahoittaakseen opintonsa. Heillä ei ollut turvanaan järjestelmää jonka on tarkoitus antaa eri sosiaaliluokkien ihmisille yhtäläiset mahdollisuudet.

Onkin ollut surullista katsoa kuinka oikeistohallitus toisensa perään purkaa niitä mekanismeja jotka ovat sallineet minunkin päästä eteenpäin.

Suomettuminen

Olen sen verran nuori, että missasin suomettumisen ensimmäisen kauden, kun oltiin rähmällään itään päin ja neuvostovastaisuus oli syntiä. Onneksi olen kuitenkin päässyt kokemaan suomettumisen toisen tulemisen Yhdysvaltojen peesauksen muodossa. Suomalainen toimittajakunta hakee näkökulmansa New York Timesista, poliitikot Vihreistä Persuihin eläytyvät Yhdysvaltojen sisäpolitiikan käänteisiin ja kun sanomme että “Pohjois-Korean tilanteelle pitäisi tehdä jotain”, tarkoitamme että amerikkalaisten pitäisi hyökätä sinne.

Suomalainen voi syyttää toista suomalaista anti-amerikkalaisuudesta, joka on samanlainen synti kuin neuvostovastaisuus aikoinaan. Näin minäkin pääsen kokemaan millaista on olla rähmällään olevan pienen maan kansalainen!

LVI-järjestelmät

Olen maailmalla päätynyt monesti tutustumiskeskusteluihin joissa kerrotaan kotimaasta. Omalla kohdallani ne ovat aina olleet epäsuhtaisia. Esimerkiksi:

Italialainen: Meillä on Sikstuksen kappeli.

Minä: Suomessa on todella hyvät suihkut.

Italialainen: Leonardo da Vinci. Michaelangelo.

Minä: Kylpyhuoneiden vesieristys.

Kieli

Seisoin kerran veljeni kanssa Meksikossa Teotihuacan-pyramidin huipulla. Puhuimme suomea, ja paikalla ollut kolmas turisti kääntyi puoleemme. “Ai tekin ootte Suomesta!” hän sanoi.

Tunsin oloni petetyksi.

Eikö koko pieneltä kielialueelta tulemisen pointti ole se että pääsee puhumaan ulkomailla omaa salakieltä jota kukaan ei ymmärrä?

Kansallinen yhtenäisyys

Talvisodan henki. Vastakkainasettelujen aika on ohi. Pienen maan kansalaisten täytyy pitää yhtä. Ja on totta että Suomi on pieni maa. Hienoa ajatella että me kaikki olemme osa jotain yhtenäistä.

Olen kuitenkin vanhetessani alkanut huomata, että unelma yhtenäisyydestä peittää alleen lukemattomia kusetuksia. Yhtenäisessä Suomessa työntekijät eivät rettelöi vaan hyväksyvät kiltisti sen että omistavan luokan etu on kansallinen etu. Yhtenäinen Suomi on valkoihoinen ja suomenkielinen. Yhtenäisessä Suomessa ei kyseenalaisteta poliisia tai sukupuolirooleja.

Nyt vuonna 2017 Suomi ei tunnu järin yhtenäiseltä, mutta ehkä parempi niin. Kansa ja valtio ovat fiktioita mutta jokainen Suomessa asuva ihminen on totta.

Larppia Europarlamentissa

 

(Tämä kirjoitus julkaistiin alkujaan Imagen saitilla olleessa Pikseliparatiisi-blogissani 5. 12. 2017.)

Olin viikko sitten Brysselissä mukana tekemässä larppia nimeltä Parliament of Shadows, joka pelattiin osittain Europarlamentissa. Taidemuotona larppi on vielä sen verran nuori, että monia asioita pääsee tekemään ensimmäistä kertaa. Näin tässäkin projektissa: Halusimme viedä larppia johonkin missä se ei ole ollut koskaan aikaisemmin.

Europarlamentissa on päivittäin eri euroedustajien kutsumia kulttuuritapahtumia, ja nyt ensi kertaa näiden joukossa myös larppi.

Parliament of Shadows pohjautuu Vampire: the Masquerade -roolipeliin ja toteutettiin yhteistyössä White Wolf Entertainmentin kanssa. Olikin hauska nähdä että vaikka mediayhtiö White Wolf neuvottelee Vampiren pohjalta tv-sarjoja, videopelejä ja muita suuria projekteja, heillä riitti yllättävän paljon aikaa 20 osallistujan kertaluontoiselle larpille.

Larpin tuotantoyhtiö on ruotsalainen Participation Design Agency ja sen pääsuunnittelijat ovat Maria Pettersson, Juhana Pettersson ja Bjarke Pedersen.

Larpin aikana otettu kuva todellisesta pelitilanteesta. Pelipaikkana Europarlamentti. Kuva: Tuomas Puikkonen

Larpin aikana otettu kuva todellisesta pelitilanteesta. Pelipaikkana Europarlamentti. Kuva: Tuomas Puikkonen

Vampire: the Masquerade -roolipelin maailmaan kuuluu ajatus siitä, että oman tutun todellisuutemme varjoissa liikkuu vampyyreitä, ihmissusia ja muita hirviöitä. Todellisen ja keksityn yhdisteleminen on aina ollut olennainen osa Vampiren estetiikkaa. Päätimme tässä larpissa viedä ajatuksen äärimmilleen: Larpin hahmot ovat lobbareita, jotka työskentelevät salaa vampyyrien laskuun. Niinpä peli tapahtuu Brysselissä ja pelipaikat ovat sellaisia joissa lobbarit oikeastikin liikkuvat.

Osallistujien kannalta lähestyttävä vampyyriaihe salli mennä syvälle EU-lainsäädännön syövereihin. Lobbaussimulaatiossamme aiheena oli todellinen ETIAS-laki, ja pelaajille annettiin mahdollisuus perehtyä todelliseen lakitekstiin voidakseen pelata tähän liittyvät kohtaukset mahdollisimman uskottavasti.

Vaikka larpin tarkoitusperät eivät olleet opetuksellisia, useampi osallistuja huomautti tapahtuman jälkeen että lakiin ja EU:n toimintaan tuli perehdyttyä yllättävän perusteellisesti koska tietoja joutui itse käyttämään pelitilanteessa.

Toisen pelipäivän tapahtumat käynnistyivät Brysselin Riemukaaren (kuvassa) katolla. Kuva: Tuomas Puikkonen

Toisen pelipäivän tapahtumat käynnistyivät Brysselin Riemukaaren (kuvassa) katolla. Kuva: Tuomas Puikkonen

Maria Petterssonin suunnittelema ja organisoima Parlamentti-osuus oli larpin monimutkaisin ja vaikein osa, mutta pyrimme siihen että design-filosofiamme mukainen wow-meininki jatkuisi myös sen jälkeen. Larppia piti laajentaa Parlamentin ulkopuolelle jotta osallistujilla olisi mahdollisuus pelata vapautuneemmin. Parlamentin turvallisuusnäkökohdat asettivat larpille omat rajansa.

Muita pelipaikkoja oli mm. Brysselin Riemukaaren katto, Ratsuväen upseeriklubi, Euroopan hienoimmaksi aukioksi tituleeratun Brysselin Grand Placen ylle nouseva La Chaloupe d’Or -ravintola sekä Beursschouwburg-kulttuurikeskus jossa oli vain muutamaa vikkoa aiemmin järjestetty suomalaista alkuperää olevat feministiset kiroiluiltamat. Koska todellisessakin elämässä Brysselissä vierailevan lobbarin aikataulu on varsin tiivis, suunnittellimme larpin samanlaiseksi tykitykseksi tapaamisia ja cocktail-tilaisuuksia.

Todellinen eurokansanedustaja Miiapetra Kumpula-Natri vieraili larpissa pelaten itseään. Kuva: Tuomas Puikkonen

Todellinen eurokansanedustaja Miapetra Kumpula-Natri vieraili larpissa pelaten itseään. Kuva: Tuomas Puikkonen

Larppi kehittyy koko ajan mutta samalla ilmaisumuoto hakee edelleen paikkaansa kulttuurin kentällä. Institutionaalinen apu larpille on harvinaista, ja tämäkin teos syntyi yksinomaan osallistujien pelimaksujen ja vapaaehtoistyön myötä.

Tämän vuoksi olikin larppimme onnistumisen kannalta erittäin tärkeää, että sillä oli kahden euroedustajan tuki. Ilman sitä larpin vieminen Europarlamenttiin olisi ollut mahdotonta. Suomalainen Miapetra Kumpula-Natri ja saksalainen Julia Reda vierailivat kumpikin larpissa pelaten itseään. Näin larpin lobbauskohtauksien uskottavuus saavutti huippunsa: Pelaaja joutuu esittämään asiansa todelliselle kansanedustajalle, vaikkakin fiktiivisessä kontekstissa.

Larppi leikitteli lobaamisen sivistyneen ja asiallisen ja vampyyrien hämäräperäisen ja pelottavan maailman välillä. Kuva: Tuomas Puikkonen

Larppi leikitteli lobaamisen sivistyneen ja asiallisen ja vampyyrien hämäräperäisen ja pelottavan maailman välillä. Kuva: Tuomas Puikkonen

Itselleni Belgiassa ulkomaalaisena larpintekijänä palkitsevin hetki oli larpin purkukeskustelussa kun yksi paikallisista osallistujistamme sanoi: “Parasta tässä larpissa oli se, että sen kautta Brysseli näyttäytyi kauniina kaupunkina.”

Kuvaajamme Tuomas Puikkosen koko kuvasetti julkaistaan myöhemmin, mutta täällä on alustava otos.