(Tämä kirjoitus julkaistiin alkujaan Imagen saitilla olleessa Pikseliparatiisi-blogissani 27. 12. 2016.)
Riikka Suominen on kirjoittanut erinomaisen jutun Vihreässä langassa osallistumisestaan Puolustusvoimien maanpuolustuskurssille. Kyseessä on neljä kertaa vuodessa järjestettävä kuukauden mittainen koulutus johon kutsutaan mukaan suomalaisia merkkihenkilöitä päätoimittajista poliitikkoihin ja yritysjohtajiin.
Suomisen juttu kannattaa lukea kokonaisuudessaan, mutta kirjoitan tässä erityisesti ajatuksista jotka nousivat mieleeni larpintekijänä. Olen ollut mukana tekemässä kahta larppia joiden päämääränä oli taiteellisten asioiden ohella poliittinen vaikuttaminen. Ensimmäinen oli palestiinalais-suomalainen Halat hisar ja toinen Itämeren ympäristöongelmia käsittelevä Baltic Warriors.
Baltic Warriors -projektissa kiersimme seitsemän Itämeren ympärillä olevaa maata ja järkkäsimme pelin jokaisessa. Vitsailimme usein että olisipa hienoa jos saisi vaikka 30 suomalaista kansanedustajaa osallistumaan peliin. Silloin sen täsmävaikutus olisi kohdennettu parhaiten. Ville Niinistö tosin osallistuikin Helsingin pelissä järkkäämäämme paneelikeskusteluun.
Pelit kestivät yhdestä illasta viikonloppuun. Eivät siis ihan samaa mittaluokkaa kuin Puolustusvoimilla.
Suominen nostaa artikkelissaan esille monia mielenkiintoisia yksityiskohtia siitä miten kurssi on järjestetty. Päivät ovat pitkiä ja intensiivisiä. Yhdessä vaiheessa käydään nukkumassa pari yötä varuskunnassa. Kurssikävijöiden kesken muodostuu vahva me-henki.
Kaikki tämä on osallistuvalla projektilla vaikuttamisen peruskauraa. Pitkät päivät varmistavat että aihe valtaa osallistujien ajatusmaailman. Heidän on vaikea asettua sen ulkopuolelle. Ryhmähenki ja jaettu kokemus tekevät eri mieltä olemisesta vaikeampaa ja luo vaikutelmaa siitä että tässä on koettu jotain todellista. Parin yön ekskursio on erityisen hyödyllinen juuri tällaisten sosiaalisten vaikutusten kannalta.
Larpissa näitä keinoja käytetään jotta pelikokemuksesta tulisi hienompi, vaikuttavampi ja mieleenpainuvampi. Erityisen ovelaa on Suomisen korostama salailu. Hänen mukaansa salailun tehtävä on luoda ryhmähenkeä, ja juuri siinä se toimiikin hyvin. Meidän porukalla on oma juttu josta muut eivät saa tietää.
Osallistavassa vaikuttamisessa yksinkertaisen viestin paukuttaminen on vaikeaa. Ihmiset venkuloivat minne sattuu. Siksi on parasta keskittyä rajaamaan keskustelua. Tehokkainta se on simulaatioissa ja harjoituksissa. Niiden laatija voi yksinkertaisesti päättää että aseet ovat mahtavia ja diplomatia tyhmää ja rakentaa mallinnuksensa sen mukaan, mutta kävijän näkökulmasta asetelman keinotekoisuus ei ole niin selkeää kunhan mielekkäitä valintoja on edelleen paljon.
Suomisen sanoin:
Minua valvottaa ryhmätyö, jossa harjoittelemme keksityssä kriisitilanteessa toimimista. Jo ennen kuin harjoitus alkaa ja jo ennen kuin tiedämme, mitä kriisi koskee, pienryhmämme puuhaa uusien aseiden hankintaa. Päätösten tueksi saamme kurssin opettajalta asehinnaston.
Kurssi on vasta alussa, mutta se ohjaa jo ajatuksiamme. Suljemme silmämme siltä, missä määrin sota vaikuttaa ihmisten arkeen ja ympäristöön. Näemme vain tilanteen, jossa aseet auttavat.
Taas ärsyynnyn. Vaikka harjoitus on monella tapaa todenmukainen, diplomatialla tai sovittelulla ei ole siinä mitään roolia. Tapahtumien kulku on määrätty ennalta. Kriisi pahenee, vaikka ryhmämme tekisi mitä.
Sama vaikuttamisen tapa on esillä missä tahansa mallinnuksissa ja simulaatioissa johon on otettu mukaan joitain muuttujia ja hylätty toiset niin että se tuottaa ideologian kannalta toivottavia tuloksia. Malli tuntuu objektiiviselta kunnes alkaa tutkia kehyksiä.
Opin Suomisen jutusta itsekin muutaman niksin. Olen aina ajatellut että vastahakoista osallistujaa on mahdotonta tavoittaa larpin keinoin, mutta Puolustusvoimilla on tätä tilannetta varten hyviä propagandaniksejä. Ryhmähengen merkitys jo mainittiinkin, mutta yksi on ihan alkeellinen peruskohteliaisuus. Vastahankaista asennetta on vaikea pitää yllä jos meininki on kannustavaa.
Suominen kuvaa:
Puolustusvoimat suhtautuu kyseenalaistaviin kysymyksiini esimerkillisesti. Mitä kriittisemmän kysymyksen olen luennolla esittänyt, sitä varmemmin jompikumpi kurssin johtajista tulee tauolla kehumaan kysymystäni. ”On hienoa, että kaikki näkemykset tulevat esiin.”
Erityisen ovelaa on vastuutehtävien jakaminen kriittisille osallistujille. Näin he imeytyvät mukaan projektin toteuttamisen koneistoon. He tuntevat olonsa vastuulliseksi. Että hommat eivät toimi jos he alkavat tuulettaa omia kantojaan. Näin päätyy mukaan vaikuttamisen prosessiin joka ei välttämättä edusta omia arvoja.
Larppikokemusteni pohjalta antaisin tällaisiin koulutuksiin osallistuville seuraavat kaksi neuvoa:
- Ole tietoinen siitä miten sinuun yritetään vaikuttaa ja muista että tämä tietoisuus ei tee sinusta immuunia vaikuttamiselle. Olet lopulta samanlainen sosiaalinen apina kuin kaikki muutkin ihmiset. Siksi tämä kama toimii.
- Ydinviesti löytyy kehyksistä. Tarkastele sitä mikä on mukana keskustelussa, mikä on itsestäänselvää ja mikä jätetään ulkopuolelle.
Jos Puolustusvoimat tai joku muu haluaa järjestää mahdollisimman tehokkaan kurssin joka käsittelisi ilmastonmuutosta uhkana Suomen turvallisuudelle, call me. Maanpuolustuskurssille varatulla puolen miljoonan budjetilla saisi aikaiseksi melkoisen larpin.