Batman-aiheisten Arkham-pelien ideana on alusta asti ollut: “Sinä olet Batman.” Pelatessa Arkham Asylumia tai Arkham Cityä pääsee fiilistelemään, millaista on olla suvereeni yön kostaja.
Ylivertaisen osaamisen illuusion takana on yksi keskeinen pelisuunnittelullinen kikka: Monimutkaisia ja vaikuttavia asioita pitää tapahtua yhdellä napinpainalluksella. Batman syöksyy ympäri taistelukenttää kurmottamassa vihollisia. Minä rämpytän vain X:ää, mutta se näyttäytyy ruudulla komeana toimintana.
Toki pelin systeemissä on myös syvyyttä, mutta olennaista on että yksinkertaisessa peruspaletissa on monia Batman-kokemuksen tärkeimpiä temppuja. Ei tarvitse olla kovin kummoinen pelaaja saadakseen Batmanin syöksymään katolta rikollisen niskaan.
Sama kikka on käytössä esimerkiksi Guitar Hero -peleissä. Niissä monimutkaisemmat musiikilliset asiat tiivistyvät siihen, painanko nappia ajoissa. Jos kyllä, kappale kuulostaa hyvältä. Niissäkin voi tuntea olevansa rock-elvis, vaikka oikeasti tekee jotain paljon helpompaa kuin mitä varsinainen muusikko tekee esiintyessään.
Tempussa on kyse yksinkertaistamisesta. Arkham Asylumia kutsuttiin Batman-simulaattoriksi, mutta se on totta vain jos simulaatioksi hyväksytään palikkaversiot.
Uusi Arkham Knight siirtää pelikokemusta piirun verran lähemmäs lentosimulaattorin monimutkaisuutta. Batmanilla on lisää leluja, ja mikä olennaisinta, ne kaikki toimivat eri tavoilla. Tärkein on Batmobile, Lepakkoauto jota ohjatakseen täytyy opetella peräti kaksi eri hallintatapaa. Normaali “kaasua ja jarrua” ei riitä, sillä autolla on myös taistelumoodi.
Jos autoa ei osaa käyttää, näyttää Batmanin touhu pelkältä räpellykseltä. Yksinkertaisilla liikkeillä ei enää tapahdu siistejä asioita. Autoa on pakko opetella käyttämään, mutta kun sen osaa, tulokset ovat komeita.
Kokemus on ratkaisevasti erilainen kuin aiemmissa Arkham-peleissä. Ollessaan jalan Batman antaa edelleen halvalla paljon. Kun siirrytään ratin taakse, illuusio kompetenssista särkyy.