Non-Digital: The Horror of Other People

I’ve been running a game based on Vampire: the Masquerade these past few years, and when I started it, I realized I had to adapt it quite a lot to make it work for me.

I’ve run three versions of my campaign Verikartta, and characters from each game have visited the others. All are set in London, but approach the vampire society from different angles. In Verikartta A, the characters were made into vampires by important high-society vampires. In B, they were illegal vampires created in random and chaotic circumstances by criminals and losers. C, still running, is the Sabbat game, and distinctly different from the other two.

Lately, I’ve been doing something I probably should have done a decade ago, which is to read Vampire: the Requiem. It’s been interesting to see how they modified the game and compare it to what I have done.

Every supporting character gets a slide. As for the pictures, stolen off the internet, I plead private use.

In Verikartta, every supporting character gets a slide. As for the pictures, stolen off the internet, I plead private use.

Some changes are identical: In Requiem, they’ve injected the world with mystery, so instead of ancient vampires with superior knowledge of the world, we have ancient but delusional monsters who can’t separate their fantasies from real memories. Masquerade’s overarching explanations have been replaced by local mythologies.

One of the more crippling features of Masquerade is the static nature of its vampire societies, especially if you play a young vampire. In Requiem, age is not necessarily power and it’s possible for young vampires to do important things. Masquerade’s Eternal Vampire World Government has been replaced by various local situations.

Reading the book also makes it obvious to me that the Requiem and the Masquerade are very specific vampire roleplaying games, with their own themes and approaches. In Requiem, the idea of “a game of personal horror” has been brought to the fore even more strongly than in the Masquerade, and the anti-social, miserable horror of being a vampire is heightened. The inner conflicts core to the game are rigidly controlled by game mechanics, even more so than in the previous game.

My version grew sort of organically, partly designed and partly improvised, but reading this book makes me think I diverged more than I realized, especially on the core themes.

For big group events, I make a slide with the faces and names of all supporting characters present so players can know at a glance who's there.

For big group scenes, I make a slide with the faces and names of all supporting characters present so players can know at a glance who’s there.

In my version, it’s not really a “storytelling game of personal horror” at all. There’s horror to be sure, and I’m struggling to describe how it works. Maybe the “game of communal horror”? In the sense that the horrors of the world mostly make themselves manifest in the way the supernatural communities work, and how that affects individuals. All vampires play games, and the characters have to play too unless they want to be overrun. Issues of social class govern interactions both inside vampire society, and between vampires and other supernatural creatures.

When I started the game, I decided to chuck the personality rules such as Nature, Demeanor, Humanity, Virtues, the Beast, etc. out the window. Being a vampire is essentially really cool in a simple, physical sense. Requiem makes being a vampire seem like a real struggle, and I ran games like that when I originally played Vampire in the Nineties. This time, I wanted to see what would happen if being a vampire was essentially a wonderful, privileged state, especially if you let go of your morals. Almost everyone around you already has.

Pikseliparatiisi: Kyberpunkin ihana optimismi

Pelaan paraikaa äskettäin ilmestynyttä Shadowrun Returns: Hong Kong -peliä. Sen kyberpunk-maailmassa jättimäiset korporaatiot hallitsevat maailmaa. Heillä on omat armeijat, linnoituksen kaltaiset pääkonttorit ja loputtomat työntekijöiden armeijat.

Pelin maailma on dystooppista retrofuturismia, joka osoittaa että eilispäivän pessimistit uskoivat sittenkin liikaa yritysten kykyyn jäsennellä yhteiskuntaa.

Shadowrun on alkujaan vuonna 1989 julkaistu suomeksikin käännetty roolipeli. Sen ideana on yhdistää kaksi genrefiktion perinteistä lajityyppiä, kyberpunk ja fantasia. Haltiat ja kääpiöt hakkeroivat tiensä lohikäärmeiden hallitsemien megakorporaatioiden sisäisiin verkkoihin.

Shadowrun Returns: Hong Kong is an old-school isometric game.

Shadowrun Returns: Hong Kong on klassiseen tyyliin kuvattu ylhäältä.

Kyberpunkin kultaiset vuodet olivat 80-luvulla ja 90-luvun alussa. Se sijoittui lähitulevaisuuteen, ja vanheni kun maailma ajoi ohitse. Monet kyberpunkin kliseistä ovat nyt arkipäivää, mutta lajityyppi oli niin kiinni omassa ajassaan ettei se voinut kehittyä. Jos kyberpunkista ottaa pois kasari-meiningin, se on jo jotain muuta.

Tällä hetkellä videopelien maailmassa kyberpunkin puolesta liputtaa kaksi pelisarjaa. Ensimmäinen, Deus Ex, on lähtenyt post-kyberpunk-linjalle, jossa aiheet ovat tuttuja mutta tyyli on nykyaikaistettu. Uusissa Deus Ex -peleissä on kyberkäsiä ja lajityypille ominaista internationalismia, mutta käsitys internetistä ja sen ongelmista on tätä päivää, ei vuodelta 1989.

Toinen on Shadowrun-roolipelin pohjalta tehty Shadowrun Returns -sarja. Hong Kong on sarjan kolmas peli.

Erikoista kyllä, pelin maailmaa ei ole nykyaikaistettu ollenkaan. Se on aggressiivisen retrofuturistinen. Kaikki noudattaa vuoden 1989 näkemystä tulevaisuudesta. Haltiat ja örkit ovat koristeita, sillä maailmankuvan ytimessä on edelleen lajityypin perinteinen korporaattianarkia.

Shadowrun julkaisiin suomeksi 90-luvun alun roolipelijulkaisubuumin aikana.

Shadowrun julkaisiin suomeksi 90-luvun alun roolipelijulkaisubuumin aikana.

Maailma jäsentyy suuryritysten ympärille. Ne tapaavat keskittyä laiteteknologiaan, ja esimerkiksi Hong Kongia hallitsee yritysten edustajista koostuva neuvosto. Yrityksen työntekijänä oleminen vastaa kansalaisuutta. Ottaessaan monia valtion tehtäviä omakseen yritys alkaa kantaa vastuuta.

Nykypäivän yrityskuva vaikuttaa hyvin erilaiselta. Talvivaaran kaltaisen firman toimintamalliin kuuluu valtio, joka lopulta maksaa ympäristökatastrofin kustannukset. Brändikeskeiset firmat kuten Nike yrittävät ulkoistaa kaiken mahdollisen. Valtavat työntekijöiden armeijat eivät asu McDonald’s-monoliitissa, vaan ovat ripoteltuina Foxconnin, franchise-yrittäjien ja muiden alihankkijoiden keskuuteen.

Kyberpunkissa yritykset ylläpitävät rakenteita omaan laskuunsa. Tosielämässä ne hyödyntävät rakenteita tai niiden tarvetta tehdäkseen rahaa.

Non-Digital: Old School Fringe

One of my pet themes recently has been how ideas in tabletop roleplaying spread, or fail to reach anyone outside a small, limited scene. Some movements have been quite successful at reaching wider audiences. The American Story Games scene is one of these, and the Danish Fastaval scene another.

A third one is the OSR, or Old School Revolution scene. Based on going back to the ideas presented in the very first roleplaying games published by Gary Gygax and Dave Arneson, OSR games have benefited from a lively stream of published material. You can get into it by reading book and booklets.

Finland is home to the OSR powerhouse Lamentations of the Flame Princess, but it’s not the only game in town. So to speak.

dragon union

Dragon Union is the English translation of the Finnish publication Lohikäärmeliitto. It, and a couple of other Finnish-made English-language OSR things are available from D-oom Products.

It’s a set of rules to be used on top of the classic OSR base games derived from the original D&D. It keeps the traditional set-up of the GM, the fantasy milieu and the combat rules, but adds what seems like Story Games DNA by changing the function of the character classes. These determine the story and the events to a greater degree, and create a system for managing the flow of combat. A class such as “Fighter” has not only abilities, but a function in terms of roleplaying group dynamics.

Some of the ideas are quite nifty, especially for games that use traditional concepts such as character classes and experience levels. As a bonus, the booklet has a fun fanzine feel, something it shares with the other D-oom Products publications.

mead mayhem

The particular copy of Mead & Mayhen I have is a test print made by the publisher, something the collector in me greatly approves. It’s basically a big table for creating an eventful bar fight.

One of the things I like in OSR is the reckless energy you get when everything is lethal and bizarre story complications can arise through random chance. Mead & Mayhem delivers on that theme.

temple of greed

Temple of Greed is a dungeon adventure built entirely around traps, puzzles and the concept of greed. A relevant subject in the times we live in. The adventure is supplemented by a variant on the cleric character class that looks like what would happen if Ayn Rand started designing roleplaying games. I mean that in a nice way.

I have never played many OSR games myself, but publishing stuff is key to making people aware of what you’re doing and why. That’s why I appreciate the fringe these booklets represent.

Non-Digital: Larping in the Middle of a Demonstration

Our venue for Baltic Warriors Copenhagen was the square in front of the parliament building, Christiansborg. Photo: Juhana Pettersson

Our venue for Baltic Warriors Copenhagen was the square in front of the parliament building, Christiansborg. Photo: Juhana Pettersson

Some people do larps in highly controlled environments such as the “Black Box”, a featureless room with lights that can act as the abstract stage for any larp scene. In these games, the players can enjoy freedom from the distractions of the world and the organizers have maximum control over what happens in the game space.

Last Saturday, we did the fifth game in this summer’s Baltic Warriors series of eco larps in Copenhagen in conditions that are pretty much the opposite of that. Our game was held at the square in front of Denmark’s parliament building Christiansborg. Sharing the square with us was a demonstration against the war in Iraq, and a counter-demonstration that was also against the war but with a different political analysis.

In the photo above, you can see the anarchist counter-demonstrators.

Participants in the middle of the game. Photo: Juhana Pettersson

Participants in the middle of the game. Photo: Juhana Pettersson

As in every Baltic Warriors game, the characters were lobbyists, activists and politicians debating an issue related to the dead zones in the Baltic Sea caused by eutrophication. Every game has been about politics, but this time the politics was a little more tangible than usual, given the non-fictional political action going on all around us.

In each Baltic Warriors game, we have a local producer or producers helping us make the game. This time, we worked with the Danish company Rollespilsakademiet, and they had the necessary logistical resources to build us the tents, the benches and the tables that defined our play area.

This time, we had an unusually high number of dog participants. Photo: Juhana Pettersson

As an organizer, doing a larp in this kind of environment means that you have to make peace with the fact that anything can happen. We had wildly different estimates about the size of the demonstrations. Some said there’s be thousands of people, while others had lower numbers. We were afraid that a big demonstration would swamp us, and if a demonstration went bad, there would be further safety issues.

The way it happened, the demonstration was of a manageable size, so none of our worst-case scenarios were realized. There were no obvious cops. A lot of people stopped by to see what we were doing (or to steal our coffee). For a political game, this is of course a good thing, but it also meant that this game wasn’t about fragile intimacies.

This is what happens when you leave your guard posts unattended. Photo: Juhana Pettersson

This is what happens when you leave your guard posts unattended. Photo: Juhana Pettersson

Doing an aggressively public larp like this raises many interesting questions that can be explored further. What are the ethics of sharing a public space with another political event? Can this be used deliberately, as a central part of the larp design? What kind of new social spaces can be incorporated into a larp experience?

Our larp design was merely adapted to the venue we had, but perhaps in the future, we’ll see interesting new works that make these questions the thrust of the game.

Pikseliparatiisi: Kohti Gamescomia

Olen tänään lentämässä Kölniin ottamaan osaa Gamescom-pelimessuille. Käymme tekemässä Tilt-tv-ohjelmaa varten haastatteluja erilaisista pelintekijöistä.

Videopelikokemus rajoittuu usein ihmisen ja ruudun väliseksi vuorovaikutukseksi. Vaikka peli olisi sosiaalinen, toimii välittäjänä tietokone tai konsoli. Pelaaminen ei vaadi jalkautumista sohvaa kauemmaksi, ja maailman rajoina ovat olohuoneeni rajat. Pelien ihmeet ovat virtuaalisia, kuvitteellisia.

Talouskysymykset ja ilmiöiden rakentaminen ovat pelikeskusteluissa keskeisessä roolissa. Suomalaisista peleistä kuten Angry Birds tai Clash of Clans kirjoitetaan usein juuri taloustarinoita, ja isot pelit kuten Call of Dutyt tai Assassin’s Creedit pyrkivät olemaan maailmanlaajuisia mediajättiläisiä.

Tyypillisiä Gamescomissa liian kauan olleita kävijöitä. Kuva vuodelta 2012.

Tyypillisiä Gamescomissa liian kauan olleita kävijöitä. Kuva vuodelta 2012.

Tämä monumentalismi ei kuitenkaan yleensä ole osa varsinaista pelikokemusta. Jos pelaan Angry Birdsiä metrossa, on vaikea tuntea elimellistä yhteyttä siihen kuinka Suomen peliala pelastaa pienen maamme talouden. Kotona Assassin’s Creed on vain Assassin’s Creed, ei valtava media-ameeba, josta pulpahtelee ties mitä spin-offeja tasaisin väliajoin.

Kaikki tämä kuitenkin muuttuu, kun menee Gamescom-pelimessuille. Olen käynyt niillä jo monena vuonna työn takia, ja joka kerta kokemusta on voinut luonnehtia samoin. Kun messuilta lähtee, tuntuu kuin poistuisi armeijan ammuntaradalta, jossa testataan raskasta tykistöä.

Koelnmesse-messuhalli on suunnilleen suomalaisen pikkukaupungin kokoinen valtava kompleksi. Jos haluaa kävellä Gamescom-messut päästä päähän, täytyy varata 20-30 minuuttia aikaa, ihmismäärästä riippuen. Messuhallit ovat täynnä omakotitalon kokoisia mainospömpeleitä, jotka hehkuttavat milloin mitäkin suurellista julkaisua.

Varsinaisten messuhallien lomassa kulkeva yhdyskäytävä. Kuva vuodelta 2012.

Varsinaisten messuhallien lomassa kulkeva yhdyskäytävä. Kuva vuodelta 2012.

Kaikki tämä kuitenkin kalpenee Gamescomin perussoundin äärellä. Se on tasainen, kaikkialle tunkeva bassojylinä. Jokaisessa pelissä on jyrmeä basso, ja kaikki näytteilleasettajat haluavat että heidän bassonsa kuuluu parhaiten. Kun sisällä on ollut pari tuntia, tuntuu kuin joku olisi tasaisen rauhallisesti puristellut aivoja kunnes ne eivät enää kykene muodostamaan mitään koherentteja mielikuvia.

Gamescomin perusolemus on brutaali. Yksinkertainen viesti välitetään totalitaarisella enemmän-on-enemmän metodilla: Mitä tahansa muuta pelit ovatkin, niin ainakin ne ovat isoja.