Working on Vampire 5th Edition (also: Nazis)

I spent this spring working on the 5th edition of Vampire: the Masquerade. The first releases on the 5th edition line are the Corebook and the Camarilla and Anarch books. I’m the lead writer on the Anarch book but I also contributed to the two others.

It’s been a strange experience to be part of this because along with Werewolf: the Apocalypse, Vampire is the roleplaying game that really showed me what the medium was capable of when I was a teenager in the Nineties who had only played Dungeons & Dragons and Rolemaster. I most definitely had a Vampire phase in high school and some of my closest friends are people I originally met in Vampire larps. As we got older, we started to understand politics and now we can meet in a game or a demonstration protesting Finland’s inhuman, rightwing immigration policies.

I’ve been a fan of Vampire since childhood, so working on the new edition has definitely been a joy. The vampire metaphor is very versatile, and you can use it in many interesting ways. Despite the fact that I’ve lived with Vampire for 25+ years, there are still new things to do with it.

My involvement with the new Swedish incarnation of White Wolf (Paradox Entertainment acquired White Wolf from the MMO maker CCP in 2015) started with the Vampire larp End of the Line. It was designed by me, Bjarke Pedersen and Martin Ericsson and produced by Mikko Pervilä and Jose Jacome. The goal of the larp was simple: Put the vampire back in Vampire. Set in an illegal techno club and eventually replayed in New Orleans and Berlin, it ended up having a Diana Jones nomination.

I went on to work on two other official Vampire larps, Enlightenment in Blood in Berlin and Parliament of Shadows in Brussels. In Parliament of Shadows (created with Maria Pettersson and Bjarke Pedersen), we made an urban larp about vampiric political influence partially played inside the actual, real European Parliament, with two MEPs participating as themselves. When they started making the plans for the 5th edition, White Wolf wanted to bring the game closer to contemporary political issues, but I’d like to think they didn’t expect it to go quite this close to real politics!

An in-game situation in Parliament of Shadows, played inside the European Parliament. (Photo: Tuomas Puikkonen)

At the beginning of August, I’ll go to Gencon in the U.S. It’s always been a dream of mine to go there and going as a writer on Vampire feels pretty great!

For tabletop roleplaying games, my native scene is the one in Finland where I live. I try to follow the American discussion as well, but it’s difficult to do as an outsider. As a game designer from a small European country, it feels like being an exchange student at high school, trying to figure out all the social dynamics and hierarchies.

Sometimes it can be quite shocking. Here’s a blog post claiming that White Wolf has a clandestine agenda of secretly trying to court a Nazi audience. I’ve never worked on a high profile project like this before, so perhaps it’s part of moving to the big leagues. Still, I can’t help but be affected by this sort of thing.

Finland is experiencing the rise of the far right the same as most other European countries, as well as the U.S. Two years ago, a Nazi killed a man in broad daylight in front of the Helsinki railway station. There’s been attacks with knives and tear gas. A Finnish Nazi tortured a disabled man to death in Sweden. Far right nutjobs regularly target my immediate family because of their public political views. That’s a terrifying thing because although you think that they’re probably all talk, what if something still happens? These people live in the same country, the same city as me. I have been a committed anti-Nazi all my life, and that position has only grown stronger as I’ve aged and felt the effects of this organized hate on my family.

As a freelancer working on Vampire 5th Edition, I know enough of the internal workings of the company to be aware that I’m not an outlier. The folks at White Wolf are opposed to Nazis. As should everyone! White Wolf officially commented on the Nazi issue here and I can say as someone with an inside view that no plan to market this game to Nazis exists or has ever existed. The idea is insane, preposterous and deeply offensive.

Today, I woke up to friends sending me messages asking: “Juhana, have you started working with Nazis?” What amazes me is that the article confidently claims that White Wolf’s marketing plan is to sell to Nazis, and then fails to back this up in any substantial way. You can see this for yourself, it’s right here.

The internet is full of weird stuff, folks. You don’t have to believe all of it.

Kuusi henkilökohtaista huomiota suomalaisuudesta

(Tämä kirjoitus julkaistiin alkujaan Imagen saitilla olleessa Pikseliparatiisi-blogissani 6. 12. 2017.)

Olen suomalainen, eli suomalaisten ikiaikaisen heimon jäsen. Koulun historiantunnilla meille opetettiin että suomalaiset vaelsivat pohjoiseen yhtenä porukkana jossa oletettavasti kaikkien meidän esi-isätkin oli mukana.

Äitini on kotoisin Pohjanmaalta. Isäni sukujuuret ovat ensin Ruotsissa ja kauemmas historiaan mentäessä Sveitsissä. Koska olen valkoihoinen, olen suomalaisten jakamattoman heimon poika. Jos olisin mustaihoinen, olisin joku “neljännen polven maahanmuuttaja” tms.

Tänään satavuotisen Suomen itsenäisyyspäivänä natsit marssivat Helsingin kaduilla ja poliisi siirtää lastentapahtuman pois heidän tieltään. Siksi on hyvä muistaa että ajatukset kansasta ovat historiallisia sattumia, keksitty rakennelma jossa eri Suomen alueella olevat heimot sörssättiin yhdeksi kokonaisuudeksi.

Silti valehtelisin jos väittäisin ettei minulla ole suomalaista identiteettiä, ettei se merkitsisi minulle mitään. Merkkaahan se. Keksityillä jutuilla voi olla paljonkin painoarvoa. (Katso: Raha, avioliitto, valtio, jne.)

Siksi tässä kuusi asiaa Suomesta, oman itseni kautta tarkasteltuna.

Roudasta rospuuttoon

Olen tuntenut oloni aina suomalaisimmaksi ulkomailla. Muutin vuonna 2003 opiskelemaan Ranskaan, Belgian rajalla sijaitsevaan Lilleen. Toisena kouluvuotenani vietin koulukavereiden kanssa syntymäpäivääni. Koti-ikävän palossa vaadin, että kuuntelemme Viikatetta ja Absoluuttista nollapistettä. Kun näitä oli soitettu tunti, kämppikseni tuli sanomaan lempeästi mutta jämäkästi että suomalainen musiikki on hienoa mutta nyt täytyy vaihtaa johonkin vähemmän masentavaan.

Myöhemmin samoissa juhlissa alkoi tappelu jossa punakka ranskalainen opiskelutoverini nujuutti toisen miehen kanssa. Kysyin mitä tapahtuu ja kävi ilmi että tappelua käytiin minun takiani. Ranskalainen jonka kanssa en ollut koskaan puhunut muuta kuin bonjour ja ca va oli suivaantunut siitä että juhlissa lensi niin paljon pilkallista läppää suomalaisista ja päätti puuttua tilanteeseen nyrkein.

Tukijärjestelmät

Opiskelin Ranskassa taidekoulussa nimeltä le Fresnoy. Se tehtiin minulle helpoksi. Apunani oli suomalainen opintotuki ja EU-kansalaisen liikkumisvapaus. Kun minä halusin muuttaa Ranskaan, se onnistui ostamalla lentolippu.

Suomalaiset tukijärjestelmät tekevät ihmisistä vähemmän riippuvaisia vanhemmistaan ja näiden päähänpistoista. Ne sallivat ottaa riskejä ja kokeilla erilaisia ratkaisuja. Lähdin Ranskaan muuttaessani tyhjän päälle sikäli etten osannut kieltä tai tuntenut ketään. Taloudellisesti tilanteeni oli kuitenkin opintotuen ansiosta edes jossain määrin turvattu.

Valkovenäläinen kaverini raatoi erilaisissa hanttihommissa maksaakseen taidekoulunsa. Brasilialainen tuttu oli saanut perintönä asunnon Sao Paolosta jonka hän möi rahoittaakseen opintonsa. Heillä ei ollut turvanaan järjestelmää jonka on tarkoitus antaa eri sosiaaliluokkien ihmisille yhtäläiset mahdollisuudet.

Onkin ollut surullista katsoa kuinka oikeistohallitus toisensa perään purkaa niitä mekanismeja jotka ovat sallineet minunkin päästä eteenpäin.

Suomettuminen

Olen sen verran nuori, että missasin suomettumisen ensimmäisen kauden, kun oltiin rähmällään itään päin ja neuvostovastaisuus oli syntiä. Onneksi olen kuitenkin päässyt kokemaan suomettumisen toisen tulemisen Yhdysvaltojen peesauksen muodossa. Suomalainen toimittajakunta hakee näkökulmansa New York Timesista, poliitikot Vihreistä Persuihin eläytyvät Yhdysvaltojen sisäpolitiikan käänteisiin ja kun sanomme että “Pohjois-Korean tilanteelle pitäisi tehdä jotain”, tarkoitamme että amerikkalaisten pitäisi hyökätä sinne.

Suomalainen voi syyttää toista suomalaista anti-amerikkalaisuudesta, joka on samanlainen synti kuin neuvostovastaisuus aikoinaan. Näin minäkin pääsen kokemaan millaista on olla rähmällään olevan pienen maan kansalainen!

LVI-järjestelmät

Olen maailmalla päätynyt monesti tutustumiskeskusteluihin joissa kerrotaan kotimaasta. Omalla kohdallani ne ovat aina olleet epäsuhtaisia. Esimerkiksi:

Italialainen: Meillä on Sikstuksen kappeli.

Minä: Suomessa on todella hyvät suihkut.

Italialainen: Leonardo da Vinci. Michaelangelo.

Minä: Kylpyhuoneiden vesieristys.

Kieli

Seisoin kerran veljeni kanssa Meksikossa Teotihuacan-pyramidin huipulla. Puhuimme suomea, ja paikalla ollut kolmas turisti kääntyi puoleemme. “Ai tekin ootte Suomesta!” hän sanoi.

Tunsin oloni petetyksi.

Eikö koko pieneltä kielialueelta tulemisen pointti ole se että pääsee puhumaan ulkomailla omaa salakieltä jota kukaan ei ymmärrä?

Kansallinen yhtenäisyys

Talvisodan henki. Vastakkainasettelujen aika on ohi. Pienen maan kansalaisten täytyy pitää yhtä. Ja on totta että Suomi on pieni maa. Hienoa ajatella että me kaikki olemme osa jotain yhtenäistä.

Olen kuitenkin vanhetessani alkanut huomata, että unelma yhtenäisyydestä peittää alleen lukemattomia kusetuksia. Yhtenäisessä Suomessa työntekijät eivät rettelöi vaan hyväksyvät kiltisti sen että omistavan luokan etu on kansallinen etu. Yhtenäinen Suomi on valkoihoinen ja suomenkielinen. Yhtenäisessä Suomessa ei kyseenalaisteta poliisia tai sukupuolirooleja.

Nyt vuonna 2017 Suomi ei tunnu järin yhtenäiseltä, mutta ehkä parempi niin. Kansa ja valtio ovat fiktioita mutta jokainen Suomessa asuva ihminen on totta.

Larppia Europarlamentissa

(Tämä kirjoitus julkaistiin alkujaan Imagen saitilla olleessa Pikseliparatiisi-blogissani 5. 12. 2017.)

Olin viikko sitten Brysselissä mukana tekemässä larppia nimeltä Parliament of Shadows, joka pelattiin osittain Europarlamentissa. Taidemuotona larppi on vielä sen verran nuori, että monia asioita pääsee tekemään ensimmäistä kertaa. Näin tässäkin projektissa: Halusimme viedä larppia johonkin missä se ei ole ollut koskaan aikaisemmin.

Europarlamentissa on päivittäin eri euroedustajien kutsumia kulttuuritapahtumia, ja nyt ensi kertaa näiden joukossa myös larppi.

Parliament of Shadows pohjautuu Vampire: the Masquerade -roolipeliin ja toteutettiin yhteistyössä White Wolf Entertainmentin kanssa. Olikin hauska nähdä että vaikka mediayhtiö White Wolf neuvottelee Vampiren pohjalta tv-sarjoja, videopelejä ja muita suuria projekteja, heillä riitti yllättävän paljon aikaa 20 osallistujan kertaluontoiselle larpille.

Larpin tuotantoyhtiö on ruotsalainen Participation Design Agency ja sen pääsuunnittelijat ovat Maria PetterssonJuhana Pettersson ja Bjarke Pedersen.

Larpin aikana otettu kuva todellisesta pelitilanteesta. Pelipaikkana Europarlamentti. Kuva: Tuomas Puikkonen

Larpin aikana otettu kuva todellisesta pelitilanteesta. Pelipaikkana Europarlamentti. Kuva: Tuomas Puikkonen

Vampire: the Masquerade -roolipelin maailmaan kuuluu ajatus siitä, että oman tutun todellisuutemme varjoissa liikkuu vampyyreitä, ihmissusia ja muita hirviöitä. Todellisen ja keksityn yhdisteleminen on aina ollut olennainen osa Vampiren estetiikkaa. Päätimme tässä larpissa viedä ajatuksen äärimmilleen: Larpin hahmot ovat lobbareita, jotka työskentelevät salaa vampyyrien laskuun. Niinpä peli tapahtuu Brysselissä ja pelipaikat ovat sellaisia joissa lobbarit oikeastikin liikkuvat.

Osallistujien kannalta lähestyttävä vampyyriaihe salli mennä syvälle EU-lainsäädännön syövereihin. Lobbaussimulaatiossamme aiheena oli todellinen ETIAS-laki, ja pelaajille annettiin mahdollisuus perehtyä todelliseen lakitekstiin voidakseen pelata tähän liittyvät kohtaukset mahdollisimman uskottavasti.

Vaikka larpin tarkoitusperät eivät olleet opetuksellisia, useampi osallistuja huomautti tapahtuman jälkeen että lakiin ja EU:n toimintaan tuli perehdyttyä yllättävän perusteellisesti koska tietoja joutui itse käyttämään pelitilanteessa.

Toisen pelipäivän tapahtumat käynnistyivät Brysselin Riemukaaren (kuvassa) katolla. Kuva: Tuomas Puikkonen

Toisen pelipäivän tapahtumat käynnistyivät Brysselin Riemukaaren (kuvassa) katolla. Kuva: Tuomas Puikkonen

Maria Petterssonin suunnittelema ja organisoima Parlamentti-osuus oli larpin monimutkaisin ja vaikein osa, mutta pyrimme siihen että design-filosofiamme mukainen wow-meininki jatkuisi myös sen jälkeen. Larppia piti laajentaa Parlamentin ulkopuolelle jotta osallistujilla olisi mahdollisuus pelata vapautuneemmin. Parlamentin turvallisuusnäkökohdat asettivat larpille omat rajansa.

Muita pelipaikkoja oli mm. Brysselin Riemukaaren katto, Ratsuväen upseeriklubi, Euroopan hienoimmaksi aukioksi tituleeratun Brysselin Grand Placen ylle nouseva La Chaloupe d’Or -ravintola sekä Beursschouwburg-kulttuurikeskus jossa oli vain muutamaa vikkoa aiemmin järjestetty suomalaista alkuperää olevat feministiset kiroiluiltamat. Koska todellisessakin elämässä Brysselissä vierailevan lobbarin aikataulu on varsin tiivis, suunnittellimme larpin samanlaiseksi tykitykseksi tapaamisia ja cocktail-tilaisuuksia.

Todellinen eurokansanedustaja Miiapetra Kumpula-Natri vieraili larpissa pelaten itseään. Kuva: Tuomas Puikkonen

Todellinen eurokansanedustaja Miapetra Kumpula-Natri vieraili larpissa pelaten itseään. Kuva: Tuomas Puikkonen

Larppi kehittyy koko ajan mutta samalla ilmaisumuoto hakee edelleen paikkaansa kulttuurin kentällä. Institutionaalinen apu larpille on harvinaista, ja tämäkin teos syntyi yksinomaan osallistujien pelimaksujen ja vapaaehtoistyön myötä.

Tämän vuoksi olikin larppimme onnistumisen kannalta erittäin tärkeää, että sillä oli kahden euroedustajan tuki. Ilman sitä larpin vieminen Europarlamenttiin olisi ollut mahdotonta. Suomalainen Miapetra Kumpula-Natri ja saksalainen Julia Reda vierailivat kumpikin larpissa pelaten itseään. Näin larpin lobbauskohtauksien uskottavuus saavutti huippunsa: Pelaaja joutuu esittämään asiansa todelliselle kansanedustajalle, vaikkakin fiktiivisessä kontekstissa.

Larppi leikitteli lobaamisen sivistyneen ja asiallisen ja vampyyrien hämäräperäisen ja pelottavan maailman välillä. Kuva: Tuomas Puikkonen

Larppi leikitteli lobaamisen sivistyneen ja asiallisen ja vampyyrien hämäräperäisen ja pelottavan maailman välillä. Kuva: Tuomas Puikkonen

Itselleni Belgiassa ulkomaalaisena larpintekijänä palkitsevin hetki oli larpin purkukeskustelussa kun yksi paikallisista osallistujistamme sanoi: “Parasta tässä larpissa oli se, että sen kautta Brysseli näyttäytyi kauniina kaupunkina.”

Kuvaajamme Tuomas Puikkosen koko kuvasetti julkaistaan myöhemmin, mutta täällä on alustava otos.

Björn Wahloos rakastaa kirjaa joka rakastaa Björn Wahlroosia

(Tämä kirjoitus julkaistiin alkujaan Imagen saitilla olleessa Pikseliparatiisi-blogissani 27. 11. 2017.)

Ayn Randin romaani Atlas Shrugged on juuri ilmestynyt kännöksenä nimellä Kun maailma järkkyi. Kauppalehden mukaan Björn “Wahlroos on ollut edistämässä kirjan suomentamista.”

Romaanin tarina kertoo siitä, kuinka rikkaat suurmiehet ja teollisuuspomot saavat tarpeekseen kansan kiittämättömyydestä ja päättävät vetäytyä piiloon pieneen vuoristokylään. Ilman heidän panostaan maailma hiljalleen sortuu.

Ei ole ihme että kirja on monien rikkaiden ja vaikutusvaltaisten ihmisten suosiossa: Sen tarina esittää heidät välttämätöminä hahmoina joita ilman maailma ei toimi. Kirjan merkkihenkilöt käpertyvät mököttämään, ja sen myötä kaikki loppuu. Romaanin englanninkielisen nimen Atlas vertautuu näihin merkkihenkilöihin. Jättiläinen muistuttaa siitä kuinka raskasta on kantaa koko maailman painoa harteillaan.

Kuulostaa varmasti ihanalta varakkaasta ihmisestä joka toivoisi että kansa olisi häntä kohtaan kiitollisempaa. Ilman minua te mitättömyydet ette olisi mitään! Joku päivä minä vielä näytän teille! Ilman minua ette pärjää!

Merirosvotarina

Ayn Randin romaani on mainettaan helppolukuisempi. Se on pitkä, mutta objektivismin filosofiaa ei voi syyttää turhista krumeluureista. Sen mukaan ihmisten auttaminen on pahasta ja itsekkyys on hyvästä. Suurmiehet (ja yksi nainen) pyörittävät maailmaa ja muiden pitää mukautua siihen.

Filosofiana objektivismi edustaa aatesuuntaa, jossa ajatusrakennelman tarkoitus on sekä palvella rikkaiden materiaalisia etuja että tuottaa heille hyvä mieli.

Oma suosikkihahmoni kirjassa on merirosvo Ragnar Danneskjöld joka upottaa Yhdysvalloista Eurooppaan lähetettyjä hätäapukuljetuksia. Ilman apua eurooppalaiset saattavat vielä joskus nousta jaloilleen, mutta avun myötä heistä tulisi pelkkiä parasiitteja.

Björn Wahlroosin Ayn Rand -ihannoinnissa on jotain perin kiusallista. Rand teki uransa ajattelijana jonka tuotanto hiveli suurmiesten egoja. Siksi suurmiehet pitivät hänestä. Ja miksi ei, kukapa meistä ei tykkäisi kun vähän kehutaan?

Kun Wahlroos tukee Randin romaanin suomentamista, hän ostaa ylistyslaulun itselleen. Rand on rikkaiden hovitrubaduuri jonka rooli on kertoa heille että heidän itsekyytensä ja omahyväisyytensä on perusteltua, jopa moraalinen välttämättömyys. Lisäksi kirja esittää heidät seksuaalisesti haluttavina. Esiintyessään Rand-fanina Wahlroos paljastaa olevansa samanlainen myötäilylle altis toope kuin me muutkin.

Sankarin muotokuva

Mutta hetkinen, rakastaako Ayn Rand todella Björn Wahlroosia? Onko kirja sittenkään pankkiirille niin imarteleva?

Millaisia ovat Randin ihannoimat suurmiehet?

Kirjan keskiössä on keksijänero John Galt. Hän kehittää kokonaan uuden tavan tuottaa energiaa, mutta ei halua luovuttaa sitä kollektivistien käsiin. Galtille, kuten muillekin kirjan suurmiehille, kaikenlainen vehtaaminen valtion kanssa on vastenmielistä ja moraalisesti väärin. Vauraus syntyy neron omasta työstä ja näkemyksestä. Muilta ei saa ottaa vastaan mitään ilman asianmukaista korvausta.

Kollektivistit toki edustavat Randin romaanissa kaikkea kurjaa. Näkyvimpinä pahiksina nousee kuitenkin esiin kaksi hahmoa, jotka alleviivaavat sitä että kaikki nerot ja rikkaat eivät ole sankareita. Tiedemies Robert Stadler on nero, mutta haaskaa lahjojaan kollektivismin palveluksessa. Se on romaanissa hirvittävä moraalinen rikos. Mitättömyydet lankeavat valtionpalvontaan silkkaa tyhmyyttään, mutta Stadler olisi voinut olla samanlainen suurmies kuin John Galt.

Wahlroosin hahmon kannalta vielä mielenkiintoisempi hahmo on perijä James Taggart. Hän syntyy rikkaaseen perheeseen, mutta alentuu rautatietä johtaessaan yhteistyöhön valtion kanssa. Koska Taggart ei kykene itse johtamaan yhtiötään menestykseen, hän nojaa viranomaisiin.

Tämä onkin itselleni ollut yksi suurimmista Randin teokseen liittyvistä mysteereistä. Randia lukevat Wahlroosin kaltaiset vaikuttajat eivät karsasta valtion tukia liiketoiminnalleen tai pyri välttelemään yhteistyötä valtionyhtiöiden kanssa. Jos vertaa Randin romaania ja Wahlroosin elämänkertaa, on selvää että Wahlroos itse on lähempänä James Taggartia kuin John Galtia.

Ellei Wahlroosilla itsellään sitten ole kellarissaan nerokasta uutta energialähdettä jota hän on haluton jakamaan kiittämättömän kansan kanssa.

Maanpuolustuskurssi, larppi ja aivopesu

(Tämä kirjoitus julkaistiin alkujaan Imagen saitilla olleessa Pikseliparatiisi-blogissani 27. 12. 2016.)

Riikka Suominen on kirjoittanut erinomaisen jutun Vihreässä langassa osallistumisestaan Puolustusvoimien maanpuolustuskurssille. Kyseessä on neljä kertaa vuodessa järjestettävä kuukauden mittainen koulutus johon kutsutaan mukaan suomalaisia merkkihenkilöitä päätoimittajista poliitikkoihin ja yritysjohtajiin.

Suomisen juttu kannattaa lukea kokonaisuudessaan, mutta kirjoitan tässä erityisesti ajatuksista jotka nousivat mieleeni larpintekijänä. Olen ollut mukana tekemässä kahta larppia joiden päämääränä oli taiteellisten asioiden ohella poliittinen vaikuttaminen. Ensimmäinen oli palestiinalais-suomalainen Halat hisar ja toinen Itämeren ympäristöongelmia käsittelevä Baltic Warriors.

Baltic Warriors -projektissa kiersimme seitsemän Itämeren ympärillä olevaa maata ja järkkäsimme pelin jokaisessa. Vitsailimme usein että olisipa hienoa jos saisi vaikka 30 suomalaista kansanedustajaa osallistumaan peliin. Silloin sen täsmävaikutus olisi kohdennettu parhaiten. Ville Niinistö tosin osallistuikin Helsingin pelissä järkkäämäämme paneelikeskusteluun.

Pelit kestivät yhdestä illasta viikonloppuun. Eivät siis ihan samaa mittaluokkaa kuin Puolustusvoimilla.

Suominen nostaa artikkelissaan esille monia mielenkiintoisia yksityiskohtia siitä miten kurssi on järjestetty. Päivät ovat pitkiä ja intensiivisiä. Yhdessä vaiheessa käydään nukkumassa pari yötä varuskunnassa. Kurssikävijöiden kesken muodostuu vahva me-henki.

Kaikki tämä on osallistuvalla projektilla vaikuttamisen peruskauraa. Pitkät päivät varmistavat että aihe valtaa osallistujien ajatusmaailman. Heidän on vaikea asettua sen ulkopuolelle. Ryhmähenki ja jaettu kokemus tekevät eri mieltä olemisesta vaikeampaa ja luo vaikutelmaa siitä että tässä on koettu jotain todellista. Parin yön ekskursio on erityisen hyödyllinen juuri tällaisten sosiaalisten vaikutusten kannalta.

Larpissa näitä keinoja käytetään jotta pelikokemuksesta tulisi hienompi, vaikuttavampi ja mieleenpainuvampi. Erityisen ovelaa on Suomisen korostama salailu. Hänen mukaansa salailun tehtävä on luoda ryhmähenkeä, ja juuri siinä se toimiikin hyvin. Meidän porukalla on oma juttu josta muut eivät saa tietää.

Osallistavassa vaikuttamisessa yksinkertaisen viestin paukuttaminen on vaikeaa. Ihmiset venkuloivat minne sattuu. Siksi on parasta keskittyä rajaamaan keskustelua. Tehokkainta se on simulaatioissa ja harjoituksissa. Niiden laatija voi yksinkertaisesti päättää että aseet ovat mahtavia ja diplomatia tyhmää ja rakentaa mallinnuksensa sen mukaan, mutta kävijän näkökulmasta asetelman keinotekoisuus ei ole niin selkeää kunhan mielekkäitä valintoja on edelleen paljon.

Suomisen sanoin:

Minua valvottaa ryhmätyö, jossa harjoittelemme keksityssä kriisitilanteessa toimimista. Jo ennen kuin harjoitus alkaa ja jo ennen kuin tiedämme, mitä kriisi koskee, pienryhmämme puuhaa uusien aseiden hankintaa. Päätösten tueksi saamme kurssin opettajalta asehinnaston.

Kurssi on vasta alussa, mutta se ohjaa jo ajatuksiamme. Suljemme silmämme siltä, missä määrin sota vaikuttaa ihmisten arkeen ja ympäristöön. Näemme vain tilanteen, jossa aseet auttavat.

Taas ärsyynnyn. Vaikka harjoitus on monella tapaa todenmukainen, diplomatialla tai sovittelulla ei ole siinä mitään roolia. Tapahtumien kulku on määrätty ennalta. Kriisi pahenee, vaikka ryhmämme tekisi mitä.

Sama vaikuttamisen tapa on esillä missä tahansa mallinnuksissa ja simulaatioissa johon on otettu mukaan joitain muuttujia ja hylätty toiset niin että se tuottaa ideologian kannalta toivottavia tuloksia. Malli tuntuu objektiiviselta kunnes alkaa tutkia kehyksiä.

Opin Suomisen jutusta itsekin muutaman niksin. Olen aina ajatellut että vastahakoista osallistujaa on mahdotonta tavoittaa larpin keinoin, mutta Puolustusvoimilla on tätä tilannetta varten hyviä propagandaniksejä. Ryhmähengen merkitys jo mainittiinkin, mutta yksi on ihan alkeellinen peruskohteliaisuus. Vastahankaista asennetta on vaikea pitää yllä jos meininki on kannustavaa.

Suominen kuvaa:

Puolustusvoimat suhtautuu kyseenalaistaviin kysymyksiini esimerkillisesti. Mitä kriittisemmän kysymyksen olen luennolla esittänyt, sitä varmemmin jompikumpi kurssin johtajista tulee tauolla kehumaan kysymystäni. ”On hienoa, että kaikki näkemykset tulevat esiin.”

Erityisen ovelaa on vastuutehtävien jakaminen kriittisille osallistujille. Näin he imeytyvät mukaan projektin toteuttamisen koneistoon. He tuntevat olonsa vastuulliseksi. Että hommat eivät toimi jos he alkavat tuulettaa omia kantojaan. Näin päätyy mukaan vaikuttamisen prosessiin joka ei välttämättä edusta omia arvoja.

Larppikokemusteni pohjalta antaisin  tällaisiin koulutuksiin osallistuville seuraavat kaksi neuvoa:

  • Ole tietoinen siitä miten sinuun yritetään vaikuttaa ja muista että tämä tietoisuus ei tee sinusta immuunia vaikuttamiselle. Olet lopulta samanlainen sosiaalinen apina kuin kaikki muutkin ihmiset. Siksi tämä kama toimii.
  • Ydinviesti löytyy kehyksistä. Tarkastele sitä mikä on mukana keskustelussa, mikä on itsestäänselvää ja mikä jätetään ulkopuolelle.

Jos Puolustusvoimat tai joku muu haluaa järjestää mahdollisimman tehokkaan kurssin joka käsittelisi ilmastonmuutosta uhkana Suomen turvallisuudelle, call me. Maanpuolustuskurssille varatulla puolen miljoonan budjetilla saisi aikaiseksi melkoisen larpin.

Larppivertaus näyttää että nationalismi on keksittyä ja totta

(Tämä kirjoitus julkaistiin alkujaan Imagen saitilla olleessa Pikseliparatiisi-blogissani 8. 7. 2016.)

Katkelma Emilia Kukkalan ja Pontus Purokurun kirjasta Luokkavallan vahtikoirat.

Katkelma Emilia Kukkalan ja Pontus Purokurun kirjasta Luokkavallan vahtikoirat.

Luen paraikaa Emilia Kukkalan ja Pontus Purokurun kirjaa Luokkavallan vahtikoirat. Kirja käsittelee journalismia ja erityisesti sen suhdetta yhteiskuntaluokkiin. Olen lukenut journalismia käsittelevää kriittista kirjallisuutta paljon, mutta erityisesti kirjan tapa käsitellä journalismin “me”-positiota suhteessa yhteiskuntaluokkaan on ollut avartavaa. Eli siis kuka on journalismin oletettu “me”, ja kuka on “ne”.

Törmäsin kirjassa yllä siteerattuun katkelmaan, jossa avataan nationalismin käsitettä larppivertauksen kautta. Viime vuosina ollut erikoista havaita, että larppivertauksia on alkanut näkyä mediassa enemmänkin. Tässä toimittaja Timo Seppänen selittää Timo Soinin persoonaa larpin kautta. Muistan vielä ajan kun itse kirjoitin larpista ja joka jutussa piti kertoa mitä larppi on. Nyt larppia käytetään välineenä kertomaan mitä Timo Soini on.

Jos nationalismi on larppia, onko tämä larppiryhmän FB-sivu?

Jos nationalismi on larppia, onko tämä larppiryhmän FB-sivu?

Näin larppaajana täytyy sanoa, että larpin vertaaminen nationalismiin avaa varsin monimutkaisen vyyhdin. Lainaamassani sitaatissa Kukkalan ja Purokurun tarkoitus on korostaa nationalismin keksittyä luonnetta vertaamalla sitä larppiin, jonka viitekehys on myös keksittyä. Ideana (jos ymmärrän oikein) on sanoa, että Suomen kansa on samalla tavalla fiktiivinen kuin fantasialarpin haltiakuningaskunta, eikä meidän siksi pitäisi antaa sille käsitteenä paljoakaan painoarvoa.

En ole politiikan suhteen Kukkalan ja Purokurun kanssa erityisemmin eri mieltä. Minäkään en pidä nationalismista tai siitä miten se Suomessa nykyään ilmenee. Kirja tarjoaa kuitenkin tilaisuuden avata larpin antamia opetuksia siitä mikä on totta ja mikä keksittyä.

Havainnollistaakseni asiaa kerron pienen larppijutun. Olin taannoin pelaamassa yhdessä paljon mediahuomiota saaneista College of Wizardry -larpeista. Ne ovat Harry Potterin inspiroimia viihteellisiä velhokoulupelejä, jotka pelataan Puolassa sijaitsevassa Czochan linnassa. Velhokoulun opiskelijat jaettiin Harry Potterin tyyliin tupiin. Luihuisen ja Rohkelikon sijaan pelissä olitupia kuten Faust, Molin ja Durentius.

College of Wizardry -pelaajia autuaan tietämättöminä siitä, että heidän kuvaansa käytetään artikkelissa joka käsittelee nationalismia. Kuva: Christina Molbech

College of Wizardry -pelaajia autuaan tietämättöminä siitä, että heidän kuvaansa käytetään artikkelissa joka käsittelee nationalismia. Kuva: Christina Molbech

Oma hahmoni kuului Durentiukseen. Sen virallinen väri oli oranssi, meillä oli laulu jota aina hoilasimme, ja joukko traditioita joita noudatimme. Durentiuksessa oli pelin kuluessa loistava yhteishenki. Olimme ennen peliä päättäneet, että pitäisimme yhtä, ja tupameininki oli yksi positiivisimmista pelin tarjoamista kokemuksista.

Kaikki Durentiuksessa oli tietenkin keksittyä. Keksimme lisää pelin kuluessa, esimerkiksi initiaatiorituaalin jossa ensimmäisen vuoden opiskelijat otetaan mukaan tupaan. Emotionaalisesti oma Durentius-kokemukseni oli erittäin vahva. Larppaajana osaan toki “mennä off-game-tilaan”, mutta pelin aikana kokemani tunteet ovat silti asioita jotka olen ihan oikeasti kokenut.

Larppi on fiktiota, mutta sen tarjoamat subjektiiviset kokemukset ovat silti todellisia. Liikutukseni kun tupaan liittyneet nuoret velhot ja noidat riemuitsevat on todellista, vaikka kohtauksen koko viitekehys on täysin keksitty.

Zeigarnik Effect -larppi kuvattiin videoinstallaatiota varten. Kuva: Brody Condon

Zeigarnik Effect -larppi kuvattiin videoinstallaatiota varten. Kuva: Brody Condon

Annan vielä konkreettisemman esimerkin. Larpissa Zeigarnik Effect kanssapelaajani Kristoffer löi minua naamaan. Teko tapahtui toki fiktiivisessa viitekehyksessä, mutta kyllä huuli silti jomotti.

(Ei huolta, kohtaus oli ns. konsensuaalinen. Tässä pelistä video, kategoriassa “tätäkin larppi nykyään voi olla”.)

Larpeissa oppii, että iso osa elämäämme rajaamista ja määrittelevistä rakenteista on keksittyjä. Pelissä tämä on sikäli havainnollista, että normaalit keksityt rakenteet voi korvata uusilla keksityillä rakenteilla. Se ei ole edes vaikeaa, kunhan kaikki suostuvat.

Keksittyjä rakenteita ovat esimerkiksi perhe, Suomi, työpaikka ja raha. Monet järkkymättömät tosiasiat ovat todellisuudessa vain yhteisiä sopimuksia. Jos kaikki maailman ihmiset huomenna kollektiivisesti kokisivat, että Sauli Niinistö ei ole enää Suomen presidentti, hän ei olisi enää Suomen presidentti. Presidentin rooli on keksitty.

On kuitenkin silmiinpistävää, että vaikka presidentin rooli on keksitty, presidentillä on paljon todellista valtaa vaikuttaa ihmisiin.

Larpissa College of Wizardry Durentius on keksitty ryhmäidentiteetti, joka kuitenkin kykenee tuottamaan täysin todellisia emotionaalisia kokemuksia.

Larppi itsessään on keksitty viitekehys, mutta silti naamaani sattuu kun siihen lyödään.

Varhainen suomalainen larpintekijä Elias Lönnrot.

Varhainen suomalainen larpintekijä Elias Lönnrot.

Nationalismi, kansa, Suomi, suomalaisuus. Historiasta tiedämme että näitä käsitteitä on kehitetty ja viilattu osana tietoista projektia rakentaa Suomeen ajatus Suomesta. Siinä mielessä kirjan vertaus on osuva: SnellmanTopelius ja Lönnrot tekivät Suomea kehittäessään samaa työtä kuin larpintekijäkin tekee, eli määrittelivät ja rakensivat viitekehystä johon uskoa.

Vertaus larppiin ei kuitenkaan välttämättä ole riittävä perustelu olettaa, että keksitty viitekehys on jollain tapaa vähemmän todellinen. Se on juuri niin todellinen kuin mitä siihen uskovat ihmiset haluavat sen olevan. “Suomen kansa” on fiktiivisenä viitekehyksenä suunniteltu tuottamaan voimakkaita emotionaalisia kokemuksia, ja niin se myös tekee.

Palestiinalaiset larppaajat jumissa Helsinki-Vantaalla

(Tämä kirjoitus julkaistiin alkujaan Imagen saitilla olleessa Pikseliparatiisi-blogissani 28. 6. 2016.)

Kuvittele mielessäni seuraava tilanne: Olet menossa ulkomaille larppaamaan. Olet lukenut hahmosi ja tutustunut pelin maailmaan, mutta et tietenkään ole ihan niin hyvin perillä kaikesta kuin voisit olla.

Pääset rajalle. Sinut ja ystäväsi pysäytetään ensin passintarkastuksessa ja sitten tullissa. Joudut kuulusteluihin. Sinulta ruvetaan tenttaamaan larppiin liittyviä yksityiskohtia.

“Mikä on tämä pelimaailmassa esiintyvä Uralian valtio, joka miehittää nyt Suomea?”

“Ovatko uralialaiset enemmät kuin venäläisiä vai niin kuin arabeja?”

“Kerro hahmostasi?”

Ymmärtääkseen viimeisen täytyy itsekin olla roolipelaaja. Roolipelipiireissä nyrkkisääntönä on, että kukaan ei halua kuulla hahmostasi. On huvittavaa kuulla kysymys rajavartijan suusta.

Fatima AbdulKarim on yksi Halat hisar -pelin järjestäjistä. Taustalla larpin mediaseinä, jonne osallistujat kirjoittijat pelin aikana uutisotsikoita. Kuva: Tuomas Puikkonen

Fatima AbdulKarim on yksi Halat hisar -pelin järjestäjistä. Taustalla larpin mediaseinä, jonne osallistujat kirjoittijat pelin aikana uutisotsikoita. Kuva: Tuomas Puikkonen

Itse en ole ollut tässä absurdissa tilanteessa. Osa järjestettyämme palestiinalais-suomalaisen larpin Halat hisar pelaajista kuitenkin oli. Muutama päivä ennen peliä sain kaksi puhelua Helsinki-Vantaalta, ensin passitarkastuksesta ja sitten tullista. Minulta tentattiin että mikäs tämä palestiinalainen larppaajaryhmä oikein on. Erityisesti ajatus siitä, että kaksi järjestäjistämme matkusti lapsiensa kanssa tuntui rajalla herättävän hämminkiä.

Piiritystila

Halat hisar on palestiinalais-suomalainen larppi, joka järjestettiin ensimmäistä kertaa vuonna 2013. Olin silloin projektin päätuottajana, ja nyt kesäkuun 2016 versiossa pienemmässä roolissa. Rajalta soitettiin minulle, koska olin hoitanut kutsut palestiinalaisten viisumeja varten.

Vuoden 2013 versiosta tehtiin myös dokumentatiokirja, jonka voi ladata ilmaisena PDF:nä täältä.

Halat hisarin ideana on kuvata larpin keinoin poliittista todellisuutta, jossa palestiinalaiset elävät. Jotta suomalaisen pelaajan olisi mahdollista hahmottaa paremmin, miten Israelin ylläpitämä apartheid vaikuttaa eri ihmisten elämään, peli sijoittuu vaihtoehtohistoriaan jossa Suomi on miehitetty. Suomalaiset elävät miehitetyillä suomalaisalueilla, joita hallitsee fiktiivistä Uralian valtiota peesaava Suomalaishallinto.

Tässä tarinassa Suomi on Palestiina ja Uralia Israel. Tarkempia yksityiskohtia pelin maailmasta voi lukea kotisivuiltamme.

Tunnelmia checkpointilla Halat hisar -larpin alussa. Meitsi on tuo oikealla oleva blurrattu hahmo, upseerin roolissa. Kuva: Tuomas Puikkonen

Tunnelmia checkpointilla Halat hisar -larpin alussa. Meitsi on tuo oikealla oleva blurrattu hahmo, upseerin roolissa. Kuva: Tuomas Puikkonen

Palestiinalaiset pelaajat pelasivat ulkomaisia toimittajia ja avustustyöntekijöitä, jotka olivat saapuneet rikkaista maista auttamaan köyhiä suomalaisia. Muiden ulkomaalaisten hahmot saattoivat olla esimerkiksi virolaisia tai ruotsalaisia, jotka olivat tulleet Suomeen tutustumaan suomalaisiin sukujuuriinsa tai taistellakseen Uralian armeijaa vastaan.

Peli sijoittui Helsingin yliopistolle, jossa opiskelijat ja henkilökunta yrittivät elää normaalia elämäänsä samalla, kun armeija asettaa ulkonaliikkumieskieltoja ja pidättää ihmisiä. Valitsimme yliopistomiljöön, koska palestiinalaiset järjestäjämme olivat opiskelleet Ramallahin lähellä olevassa Bir Zeitin yliopistossa ja halusivat käyttää omia kokemuksiaan osana pelin rakentamista.

Kuulustelut

Itse näin pelistä vain kapean osan, sillä pelasin sivuhahmoa. Olin yksi miehitysarmeijan kuulustelijoista. Peli pelattiin Mikkelin lähellä sijaitsevalla Otavan opistolla, ja samalla kun peli pyöri päärakennuksessa, olin kovistelemassa pidätettyjä asuntolan kellariin rakennetussa kuulusteluhuoneessa.

Miehityshallinnon sotilaat veivät pelin kuluessa hahmoja kuulusteluihin. Kaikki eivät tulleet takaisin. Kuva: Tuomas Puikkonen

Miehityshallinnon sotilaat veivät pelin kuluessa hahmoja kuulusteluihin. Kaikki eivät tulleet takaisin. Kuva: Tuomas Puikkonen

Samalla kun minä vedin kuulusteluja, yliopistolla järjestettiin vaalipaneeleja ylioppilaskunnan vaaleja varten. Tällä kertaa Kristuksen puolue ja Sosialidemokraattinen vapauspuolue pärjäsivät huonosti, kun taas Yhteispohjoismainen vapausrintama sai paljon kannatusta. Sosialistinen vastarintaliike voitti vaalit parilla äänellä.

Pyrimme siihen, että palestiinalaisen yhteisön eri näkökulmia pyritään mallintamaan pelissä laajalti. Niinpä eri hahmojen suhtautuminen miehitykseen on hyvin erilainen, riippuen omasta taustasta.  Myös pelaajien taustat vaikuttavat pelikokemukseen. Yksi virolainen osallistuja mainitsi pelin jälkeen, että oli tullut mukaan myös siksi että halusi ymmärtää oman maansa historiaa ja sitä, mitä elämä Neuvostoliiton miehityksen alla oli.

Miehityspuolella opin, että vastarinta kannattaa. Ennen pelin alkua pelaajien kanssa workshopattiin erilaisia väkivallattoman vastarinnan keinoja jotta nämä voisivat pistää hanttiin siinä vaiheessa kun pidätykset alkavat. Pelaajahahmon näkökulmasta vastarinta tuntuu turhalta: Lopulta sotilaat aina onnistuvat.

Sotilas on juuri ampunut mielenosoittajan. Hän kuolee, koska ambulanssia ei päästetä checkpointista läpi. Kuva: Tuomas Puikkonen

Sotilas on juuri ampunut mielenosoittajan. Hän kuolee, koska ambulanssia ei päästetä checkpointista läpi. Kuva: Tuomas Puikkonen

Ilmiö korostui vuoden 2013 versiossa, mutta tälläkin kertaa oli havaittavissa että jatkuva vastarinta hidastaa sortokoneistoa, eikä se tämän vuoksi ehdi sortaa niin montaa ihmistä. Sotilaiden näkökulmasta näkee vastarinnan systeemitason vaikutuksen. Yksittäisen aktivistin näkökulmasta vastarinnan saavutukset jäävät helposti näkymättömiksi, koska ne liittyvät siihen mitä sotilaat eivät ehdi tehdä.

Pelistä tulee totta

Pelejä käsittelevien tarinoiden suurin klisee on, että pelistä tulee totta. Halat hisar -larpin tapauksessa pelin ja todellisuuden suhde on monimutkainen. Peli perustuu todellisiin tapahtumiin, mutta ei tarjoa todellista kokemusta siitä, millaista on olla palestiinalainen. Se antaa vain osviittaa.

Toisaalta palestiinalaisten osallistujien ja pelintekijöiden kannalta larppi tavallaan on totta. Kun peli päättyy, suomalaiset pelaajat poistuvat miehityiltä suomalaisalueilta ja palaavat normaaliin arkitodellisuuteensa. Palestiinalaiset pelaajat palaavat Palestiinaan, missä pelissä esitetty meininki on heidän jokapäiväistä elämäänsä.

Miehitys koskee jokaista, joka asuu Miehitetyillä suomalaisalueilla. Kuva: Tuomas Puikkonen

Miehitys koskee jokaista, joka asuu miehitetyillä suomalaisalueilla. Kuva: Tuomas Puikkonen

Palestiinalaisten pelaajien Helsinki-Vantaalla kokemat vaikeudet osoittavat, että pelin teemat saattavat konkretisoitua tosielämässä yllättävänkin nopeasti, arkisissa tilanteissa joissa eri ihmisiä kohdellaan eri tavoin.

Pikseliparatiisi: Kyberpunkin ihana optimismi

Pelaan paraikaa äskettäin ilmestynyttä Shadowrun Returns: Hong Kong -peliä. Sen kyberpunk-maailmassa jättimäiset korporaatiot hallitsevat maailmaa. Heillä on omat armeijat, linnoituksen kaltaiset pääkonttorit ja loputtomat työntekijöiden armeijat.

Pelin maailma on dystooppista retrofuturismia, joka osoittaa että eilispäivän pessimistit uskoivat sittenkin liikaa yritysten kykyyn jäsennellä yhteiskuntaa.

Shadowrun on alkujaan vuonna 1989 julkaistu suomeksikin käännetty roolipeli. Sen ideana on yhdistää kaksi genrefiktion perinteistä lajityyppiä, kyberpunk ja fantasia. Haltiat ja kääpiöt hakkeroivat tiensä lohikäärmeiden hallitsemien megakorporaatioiden sisäisiin verkkoihin.

Shadowrun Returns: Hong Kong is an old-school isometric game.

Shadowrun Returns: Hong Kong on klassiseen tyyliin kuvattu ylhäältä.

Kyberpunkin kultaiset vuodet olivat 80-luvulla ja 90-luvun alussa. Se sijoittui lähitulevaisuuteen, ja vanheni kun maailma ajoi ohitse. Monet kyberpunkin kliseistä ovat nyt arkipäivää, mutta lajityyppi oli niin kiinni omassa ajassaan ettei se voinut kehittyä. Jos kyberpunkista ottaa pois kasari-meiningin, se on jo jotain muuta.

Tällä hetkellä videopelien maailmassa kyberpunkin puolesta liputtaa kaksi pelisarjaa. Ensimmäinen, Deus Ex, on lähtenyt post-kyberpunk-linjalle, jossa aiheet ovat tuttuja mutta tyyli on nykyaikaistettu. Uusissa Deus Ex -peleissä on kyberkäsiä ja lajityypille ominaista internationalismia, mutta käsitys internetistä ja sen ongelmista on tätä päivää, ei vuodelta 1989.

Toinen on Shadowrun-roolipelin pohjalta tehty Shadowrun Returns -sarja. Hong Kong on sarjan kolmas peli.

Erikoista kyllä, pelin maailmaa ei ole nykyaikaistettu ollenkaan. Se on aggressiivisen retrofuturistinen. Kaikki noudattaa vuoden 1989 näkemystä tulevaisuudesta. Haltiat ja örkit ovat koristeita, sillä maailmankuvan ytimessä on edelleen lajityypin perinteinen korporaattianarkia.

Shadowrun julkaisiin suomeksi 90-luvun alun roolipelijulkaisubuumin aikana.

Shadowrun julkaisiin suomeksi 90-luvun alun roolipelijulkaisubuumin aikana.

Maailma jäsentyy suuryritysten ympärille. Ne tapaavat keskittyä laiteteknologiaan, ja esimerkiksi Hong Kongia hallitsee yritysten edustajista koostuva neuvosto. Yrityksen työntekijänä oleminen vastaa kansalaisuutta. Ottaessaan monia valtion tehtäviä omakseen yritys alkaa kantaa vastuuta.

Nykypäivän yrityskuva vaikuttaa hyvin erilaiselta. Talvivaaran kaltaisen firman toimintamalliin kuuluu valtio, joka lopulta maksaa ympäristökatastrofin kustannukset. Brändikeskeiset firmat kuten Nike yrittävät ulkoistaa kaiken mahdollisen. Valtavat työntekijöiden armeijat eivät asu McDonald’s-monoliitissa, vaan ovat ripoteltuina Foxconnin, franchise-yrittäjien ja muiden alihankkijoiden keskuuteen.

Kyberpunkissa yritykset ylläpitävät rakenteita omaan laskuunsa. Tosielämässä ne hyödyntävät rakenteita tai niiden tarvetta tehdäkseen rahaa.

Non-Digital: Larping in the Middle of a Demonstration

Our venue for Baltic Warriors Copenhagen was the square in front of the parliament building, Christiansborg. Photo: Juhana Pettersson

Our venue for Baltic Warriors Copenhagen was the square in front of the parliament building, Christiansborg. Photo: Juhana Pettersson

Some people do larps in highly controlled environments such as the “Black Box”, a featureless room with lights that can act as the abstract stage for any larp scene. In these games, the players can enjoy freedom from the distractions of the world and the organizers have maximum control over what happens in the game space.

Last Saturday, we did the fifth game in this summer’s Baltic Warriors series of eco larps in Copenhagen in conditions that are pretty much the opposite of that. Our game was held at the square in front of Denmark’s parliament building Christiansborg. Sharing the square with us was a demonstration against the war in Iraq, and a counter-demonstration that was also against the war but with a different political analysis.

In the photo above, you can see the anarchist counter-demonstrators.

Participants in the middle of the game. Photo: Juhana Pettersson

Participants in the middle of the game. Photo: Juhana Pettersson

As in every Baltic Warriors game, the characters were lobbyists, activists and politicians debating an issue related to the dead zones in the Baltic Sea caused by eutrophication. Every game has been about politics, but this time the politics was a little more tangible than usual, given the non-fictional political action going on all around us.

In each Baltic Warriors game, we have a local producer or producers helping us make the game. This time, we worked with the Danish company Rollespilsakademiet, and they had the necessary logistical resources to build us the tents, the benches and the tables that defined our play area.

This time, we had an unusually high number of dog participants. Photo: Juhana Pettersson

As an organizer, doing a larp in this kind of environment means that you have to make peace with the fact that anything can happen. We had wildly different estimates about the size of the demonstrations. Some said there’s be thousands of people, while others had lower numbers. We were afraid that a big demonstration would swamp us, and if a demonstration went bad, there would be further safety issues.

The way it happened, the demonstration was of a manageable size, so none of our worst-case scenarios were realized. There were no obvious cops. A lot of people stopped by to see what we were doing (or to steal our coffee). For a political game, this is of course a good thing, but it also meant that this game wasn’t about fragile intimacies.

This is what happens when you leave your guard posts unattended. Photo: Juhana Pettersson

This is what happens when you leave your guard posts unattended. Photo: Juhana Pettersson

Doing an aggressively public larp like this raises many interesting questions that can be explored further. What are the ethics of sharing a public space with another political event? Can this be used deliberately, as a central part of the larp design? What kind of new social spaces can be incorporated into a larp experience?

Our larp design was merely adapted to the venue we had, but perhaps in the future, we’ll see interesting new works that make these questions the thrust of the game.

Mitä jos kaikki vain hymistelisimme?

Kun olin lapsi, perheeni boikotoi israelilaisia appelsiineja. Oikeastaan kaikkia israelilaisia tuotteita, mutta appelsiiniboikotti vaikutti suoraan elämääni. Tunsin syyllisyyttä, jos joskus tulin syöneeksi israelilaisen appelsiinin.

Vanhempani eivät juuri puhuneet politiikkaa kotona, enkä koskaan tullut kysyneeksi boikotin syytä. Israel oli maa jossa harrastettiin jotain sikailua. Sen takia boikotteja pidetään.

Aikuisiällä minulle on selvinnyt, mikä niissä appelsiineissa oli ongelmana. Luin Israelin historiasta ja apartheid-politiikasta, jonka vuoksi maan palestiinalaiset asukkaat joutuvat elämään toisen luokan kansalaisina.

Radikalisoiduin: Eihän tällasta voi hyväksyä.

Liberaalit

Nuorempana kun luin amerikkalaisia progressiivisia kirjoittajia, yksi asia hämmensi minua syvästi: Miksi he niin usein haukkuvat “liberaaleja”?

Käsitykseni mukaan “liberaalit” olivat amerikkalaisessa keskustelussa arvoiltaan vapaamielisiä hyviksiä. He puolustivat homojen oikeuksia ja vastustivat rasismia. Mitä pahaa siinä on?

Vuosien varrella aloin hahmottaa, mistä “liberaaleihin” kohdistuva ärtymys kumpuaa. Palestiina auttoi siitä merkittävästi.

Paha

Pohjois-Korea on paha. Putin on paha. Ylipäätään kaikki nihkeät sikailijat, joihin meillä ei ole kytköksiä, ovat pahoja. Heidät tuomitaan kovin sanakääntein.

Palestiinassa on sellainen ikävä piirre, ettei siitä ole tällaista konsensusta. Jos haluaa puhua palestiinalaisten oikeuksien puolesta ja vastustaa Israelin rasistista järjestelmää, täytyy varautua tappelemaan. Israelin apartheidille löytyy puolustajia Suomessa ja ulkomailla.

Israel on aihe, johon liittyvissä kysymyksissä täytyy hyväksyä se, että apartheidin vastaisessa taistelussa jollekin tulee paha mieli. Saattaa jopa olla, että joutuu buuaamaan.

Suomessa olen itse huutanut sloganeja Israelin suurlähetystön edustalla osana miekkaria. Tarkoituksena oli lähettää yksinkertainen signaali: Tämä Gazan pommittaminen ei nyt passaa.

Mielenosoitukset ovat perinteisesti hyvä paikkoja tällaisille yksinkertaisille viesteille. Fasismi ei passaa. Rasismi ei passaa. Tämä ei käy, me emme hyväksy.

Aktivismi

En voi väittää olevani mikään erityisen kunnostautunut aktivisti. Olen käynyt elämäni aikana parissakymmenessä mielenosoituksessa. Nuorempana olin pari kertaa mukana reissuilla, joilla tunkeuduttiin Belgiassa sijaitseviin NATO:n lentotukikohtiin osana ydinaseiden vastaista kampanjaa.

Sittemmin olen tuottanut yhden palestiinalais-suomalaisen larppiprojektin nimeltä Halat hisar ja toimin paraikaa tuottajana ekoaiheisessä Itämeri-larppiprojektissa nimeltä Baltic Warrios. Pääasiassa urani on mennyt viihdeaiheiden parissa.

Tunnen suurta kunnioitusta niitä kohtaan, jotka tekevät päivittäin työtä ympäristön puolesta, rasismia vastaan tai oikeudenmukaisemman talouspolitiikan puolesta. Pidän joitain tällaisia ihmisiä kavereinani, ja tiedän että työ on välillä epäkiitollista ja usein turhauttavaa.

Jopa itseni kaltainen kevyt-aktivisti on kuitenkin joutunut huomaamaan, että aktivismi on vieraannuttavaa. Mitä enemmän perehdyin Palestiinan tilanteeseen, ja erityisesti kun kävin itse paikan päällä, sitä ihmeellisemmältä suomalainen julkinen keskustelu asiasta tuntuu. On vieraannuttavaa katsoa, kun periaatteessa ihan järkevät ihmiset, jotka jakavat samat “liberaalit” arvot kuin minäkin, keskustelevat vakavissaan siitä että olisiko apartheid Israelin tapauksessa kuitenkin ihan ok.

Keskitien kulkijat

Syy sille, miksi amerikkalaisessa keskustelussa parjataan liberaaleja nimenomaan vasemmalta käsin on se, että heidän koetaan olevan keskitien kulkijoita jotka suostuvat vain sellaisiin poliittisiin kantoihin, jotka eivät ole liian radikaaleja.

Homoavioliitto on hyvä, ja saa laajaa kannatusta. Aina näin ei kuitenkaan ollut, ja homojen oikeuksien puolesta on maailmalla jouduttu mellakoimaan. On jopa saatettu huutaa ja buuata kun homojen oikeuksien vastustaja on puhumassa.

Maltillinen keskitien meininki on kiusallista siksi, että keskitie ei pysy paikallaan. Se liikkuu. Esimerkiksi Suomessa se liikkuu oikealle, sekä talouden että ihan perinteisen fasismin suhteen.

Tämän vuoksi on pakko itse miettiä omia arvojaan ja miten ne istuvat maailmaan. Israel on apartheid-valtio vaikka Tel Avivissa on kivoja kahviloita. Perussuomalaiset on rasistinen puolue, koska se ajaa rasistista politiikkaa, eikä rasismi karise pois vaikka puoleesta on tullut osa suomalaista valtaeliittiä. Salonkiin siirretty rasisti on edelleen rasisti. Rasisti on rasisti vaikka hän puhuisi paskaa mielenosoituksen lavalla, koska hänen tekonsa määrittelevät hänet.

Unelma

Kontekstina tälle koko tekstille on viime tiistaina järjestetty Meillä on unelma -mielenosoitus “monikulttuurisen ja avoimen Suomen puolesta”. Se oli hieno tapahtuma, jossa kävin itsekin piipahtamassa. Hyvä meininki. Hesari kirjoittaa asiasta täällä.

Yksi tapatuman puhujista oli Matias Turkkila, Perussuomalainen-lehden päätoimittaja ja entinen Halla-Ahon kampanjapäällikkö. Siis mies, joka on tehnyt elämäntyönsä rasismin edistämiseksi Suomessa.

Hänelle buuattiin.

Nyt käymme keskustelua siitä, oliko se kohtuullista. Että vähän töykeää oli buuata rasistille rasisminvastaisessa mielenosoituksessa.

Tapaus on myös innoittanut monenlaisia ulostuloja, esimerkiksi tämän, jossa kirjailija peräänkuuluttaa malttia. Maailma muuttuu maltillisella kohtuullisuudella.

Joskus se pitää paikkansa. Mutta aika usein keskitie kääntyy oikealle sillä aikaa kun maltilliset uudistajat tuhahtelevat toisilleen, että olisi tämä rasisminvastainen työ helpompaa jos kaikenmaailman hampuusit ymmärtäisivät pitää päänsä kiinni ja jättää hommat niille joille ne kuuluvat, eli urbaanille sivistyneistölle, joka voi keskustella niistä vaikkapa Simon Elon, Wille Rydmanin tai itsensä Turkkilan kanssa kohteliaasti ja asiallisesti.

Näin rasismista (ja myös fasismista) tulee valtavirtaa, hiljalleen ja maltillisen vaikuttajan maltillisella myötävaikutuksella.

Non-Digital: Baltic Warriors in St. Petersburg

Last Saturday, 6th of June, the second Baltic Warriors game of summer 2015 was played in St. Petersburg. I’m working on the project as a larp producer, and it’s surprisingly strange to make a game that’s being run in a language I don’t understand, in this case Russian. Others have done this before me, but now was my first time.

Thankfully, the game seemed to be a success.

WP_20150606_007

(Members of the crew in front of the venue, the art space Taiga on the shore of the Neva river in St. Petersburg)

Each Baltic Warriors game has a similar design and structure, but we’ve learned that local variation will always play a part. The St. Petersburg game was our most aggressively localized one, with character and game design elements adapted so they’d make sense. We also had to provide all material in Russian to make sure all players can comfortably engage with it.

In each country, we have a local producer who’s job it is to do this localization, in addition to practical organizing. In Russia, we had Olga Vorobyeva, who did a wonderful job. We also had significant help from the local Goethe Institute. The Goethe Institute makes the project financially possible, but in St. Petersburg they went above and beyond in terms of practical work.

(Participants workshopping before the game starts)

Bringing people together is one of the key goals of the whole Baltic Warriors project, and if we can do a little larp evangelizing on the side, that’s good too. Because of this, I was happy to see that approximately one third of our players had never larped before. We’d been warned that the actual experts we invited to participate in the post-game panel discussion probably wouldn’t want to play, but in the end every single one did.

(The game is in full swing as some characters listen to speeches given by the politicians, activists and lobbyists, while othets write news articles and make backroom deals)

As in every Baltic Warriors game, eventually the zombies will attack. In the fiction of the game, eutrophication causes the undead to rise from the Dead Zones of the Baltic Sea. The style of the game changes, and debate turns into action as the characters try to save themselves.

This time the action was so fast, we had trouble following it with our cameras.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

(A zombie hangs back as the participants do a debrief round after the game has ended)

Pikseliparatiisi: Eurooppalainen äärioikeisto videopelipahiksina

Videopeleissä ei kauheasti nähdä mitään, mikä olisi tunnistettavissa arjeksi nykyaikaisessa Länsi-Euroopassa. Silloinkin kun pelihahmot elävät tavallisten ihmisten elämää, se tapahtuu anonyymissä Amerikassa, kuten ranskalaispelissä Heavy Rain.

Norjalaispeli Dreamfall Chapters on ilahduttava poikkeus sääntöön. Se ilmestyy osissa, joista toinen on julkaistu äskettäin. Chaptersin toinen päähenkilö Zoë Castillo on vapaaehtoisena mukana vasemmistokandidaatti Lea Uminskan vaalikampanjassa.

Voi olla, että täytyy olla pelannut paljon pelejä hahmottaakseen, kuinka eriskummallista tämä on. Jos on yksi aihe, jota pelit kammoavat kuin ruttoa, se on arkitasolla tunnistettava poliittinen toiminta. Karikatyyrit saattavat vielä käydä päinsä, mutta ajatus siitä että päähenkilöllä olisi poliittisia kantoja on täysin mahdoton.

Dreamfall Chapters 2014-11-05 21-09-33-91

(Konstantin Wolf on puolueen European Dawn ehdokas.)

Zoën tukeman Uminskan merkittävin vastustaja on European Dawn -puolueen ehdokas Konstantin Wolf. European Dawn on viittaus Kreikan Kultainen aamunkoitto -puolueeseen, ja on piirun verran ilmeisempi fasisminsa kanssa kuin omat kotoperäiset Perussuomalaisemme.

European Dawnissa näkyy nimenomaan eurooppalainen huoli äärioikeistolaisten poliittisten voimien noususta. Maailmaelementtinä siinä on tolkkua Suomessa, Norjassa, Ranskassa ja muualla Euroopassa, ja on hauska nähdä että kerrankin rajaviivoja vedetään muutenkin kuin amerikkalaisen pelaajan ehdoilla.

Chapters jakautuu kahteen osaan. Yhdessä Zoë seikkailee scifi-Euroopassa ja toisessa yrmeä Kian fantasiamaailmassa. Kian on kolonialistisen Azadi-kansan edustaja, joka on loikannut antikolonialistien puolelle. Chaptersin kakkososassa hän liikkuu kaupungissa, jossa Azadi-mieliset miehittäjien mielistelijät ovat kokoontuneet salaseuraksi, jonka nimi on National Front.

Tosielämässä kaksi kuuluisinta National Fronttia ovat englantilainen ja ranskalainen äärioikeistolainen puolue.

Dreamfall Chapters 2014-11-05 21-20-38-17

(Lea Uminskan vaalitoimisto.)

Chaptersin edetessä jotkut alun poliittisista teemoista jäävät taakse, ja toiset tallautuvat perinteisten korruptiojuonten jalkoihin. Toivon silti, että peliin tulee uutta nimenomaan eurooppalaista poliittista tematiikkaa. Kakkososassa näin käykin, kun Azadien kolonialistista projektia valotetaan.

Vaikka Suomi on kova videopelimaa, on yllättävän harvinaista että peleissä on jotain joka liittyy niihin keskusteluihin ja kysymyksiin, jotka ovat täällä olennaisia. Jos Suomi ei tällaisia pelejä tuota, haetaan sitten Norjasta.

Roleplaying Game Movie Night #13: Peter Watkins

I and some friends have a project of trying to watch all movies, tv episodes and other stuff with moving pictures related to roleplaying games ever made. We’re pretty far along on this goal. I’ll write here about old and new things we’ve found and watched.

The British director Peter Watkins has made three movies that are quite interesting from a roleplaying perspective, The Battle of Culloden (1964), Gladiatorerna (1969) and La Commune (Paris, 1871) (2000).

culloden4201

(The Battle of Culloden)

The Battle of Culloden and La Commune (Paris, 1871) are interesting because of the way they were made. Both have historical subjects, and both involved large-scale recreations of the events they documented. The idea was to recreate the battle of Culloden and the Paris Commune in the style of historical re-enactment, and then do a movie about it documentary style.

The only element out of time in each movie is the camera crew, interviewing participants and shooting as events progress. From the way the interviews play out, it really looks like the people participating in the enactment are in fact larping.

Both are also good movies. The Battle of Culloden is one of the most savagely anti-war films I have ever seen, with unrelenting focus on the miseries that followed medieval warfare. La Commune (Paris, 1871) is 345 minutes long, but the duration pays off in its depiction of life in the Commune.

There’s a good documentary about the making of La Commune (Paris, 1871) called The Universal Clock: The Resistance of Peter Watkins.

lacommune2

(La Commune (Paris, 1871))

The third movie, Gladiatorerna, is a scifi mockumentary set in a fictional future where the great powers of the world have stopped waging war and have instead started organizing games in which teams of combat specialists take on each other.

The way the setup is depicted is very interesting, and there’s a lot of attention being paid to how the whole thing works. We see the game master rooms, how enviromental hazards are activated, and the decisions that go into setting up each game.

affiche

(Gladiatorerna)

The movie would be a solid basis for anything from a milsim to a fullscale larp. Its ideas develop admirably, and its interesting to see its characters both go along with the game, and rebel against it.