Pikseliparatiisi: Kyberpunkin ihana optimismi

Pelaan paraikaa äskettäin ilmestynyttä Shadowrun Returns: Hong Kong -peliä. Sen kyberpunk-maailmassa jättimäiset korporaatiot hallitsevat maailmaa. Heillä on omat armeijat, linnoituksen kaltaiset pääkonttorit ja loputtomat työntekijöiden armeijat.

Pelin maailma on dystooppista retrofuturismia, joka osoittaa että eilispäivän pessimistit uskoivat sittenkin liikaa yritysten kykyyn jäsennellä yhteiskuntaa.

Shadowrun on alkujaan vuonna 1989 julkaistu suomeksikin käännetty roolipeli. Sen ideana on yhdistää kaksi genrefiktion perinteistä lajityyppiä, kyberpunk ja fantasia. Haltiat ja kääpiöt hakkeroivat tiensä lohikäärmeiden hallitsemien megakorporaatioiden sisäisiin verkkoihin.

Shadowrun Returns: Hong Kong is an old-school isometric game.

Shadowrun Returns: Hong Kong on klassiseen tyyliin kuvattu ylhäältä.

Kyberpunkin kultaiset vuodet olivat 80-luvulla ja 90-luvun alussa. Se sijoittui lähitulevaisuuteen, ja vanheni kun maailma ajoi ohitse. Monet kyberpunkin kliseistä ovat nyt arkipäivää, mutta lajityyppi oli niin kiinni omassa ajassaan ettei se voinut kehittyä. Jos kyberpunkista ottaa pois kasari-meiningin, se on jo jotain muuta.

Tällä hetkellä videopelien maailmassa kyberpunkin puolesta liputtaa kaksi pelisarjaa. Ensimmäinen, Deus Ex, on lähtenyt post-kyberpunk-linjalle, jossa aiheet ovat tuttuja mutta tyyli on nykyaikaistettu. Uusissa Deus Ex -peleissä on kyberkäsiä ja lajityypille ominaista internationalismia, mutta käsitys internetistä ja sen ongelmista on tätä päivää, ei vuodelta 1989.

Toinen on Shadowrun-roolipelin pohjalta tehty Shadowrun Returns -sarja. Hong Kong on sarjan kolmas peli.

Erikoista kyllä, pelin maailmaa ei ole nykyaikaistettu ollenkaan. Se on aggressiivisen retrofuturistinen. Kaikki noudattaa vuoden 1989 näkemystä tulevaisuudesta. Haltiat ja örkit ovat koristeita, sillä maailmankuvan ytimessä on edelleen lajityypin perinteinen korporaattianarkia.

Shadowrun julkaisiin suomeksi 90-luvun alun roolipelijulkaisubuumin aikana.

Shadowrun julkaisiin suomeksi 90-luvun alun roolipelijulkaisubuumin aikana.

Maailma jäsentyy suuryritysten ympärille. Ne tapaavat keskittyä laiteteknologiaan, ja esimerkiksi Hong Kongia hallitsee yritysten edustajista koostuva neuvosto. Yrityksen työntekijänä oleminen vastaa kansalaisuutta. Ottaessaan monia valtion tehtäviä omakseen yritys alkaa kantaa vastuuta.

Nykypäivän yrityskuva vaikuttaa hyvin erilaiselta. Talvivaaran kaltaisen firman toimintamalliin kuuluu valtio, joka lopulta maksaa ympäristökatastrofin kustannukset. Brändikeskeiset firmat kuten Nike yrittävät ulkoistaa kaiken mahdollisen. Valtavat työntekijöiden armeijat eivät asu McDonald’s-monoliitissa, vaan ovat ripoteltuina Foxconnin, franchise-yrittäjien ja muiden alihankkijoiden keskuuteen.

Kyberpunkissa yritykset ylläpitävät rakenteita omaan laskuunsa. Tosielämässä ne hyödyntävät rakenteita tai niiden tarvetta tehdäkseen rahaa.

Non-Digital: Larping in the Middle of a Demonstration

Our venue for Baltic Warriors Copenhagen was the square in front of the parliament building, Christiansborg. Photo: Juhana Pettersson

Our venue for Baltic Warriors Copenhagen was the square in front of the parliament building, Christiansborg. Photo: Juhana Pettersson

Some people do larps in highly controlled environments such as the “Black Box”, a featureless room with lights that can act as the abstract stage for any larp scene. In these games, the players can enjoy freedom from the distractions of the world and the organizers have maximum control over what happens in the game space.

Last Saturday, we did the fifth game in this summer’s Baltic Warriors series of eco larps in Copenhagen in conditions that are pretty much the opposite of that. Our game was held at the square in front of Denmark’s parliament building Christiansborg. Sharing the square with us was a demonstration against the war in Iraq, and a counter-demonstration that was also against the war but with a different political analysis.

In the photo above, you can see the anarchist counter-demonstrators.

Participants in the middle of the game. Photo: Juhana Pettersson

Participants in the middle of the game. Photo: Juhana Pettersson

As in every Baltic Warriors game, the characters were lobbyists, activists and politicians debating an issue related to the dead zones in the Baltic Sea caused by eutrophication. Every game has been about politics, but this time the politics was a little more tangible than usual, given the non-fictional political action going on all around us.

In each Baltic Warriors game, we have a local producer or producers helping us make the game. This time, we worked with the Danish company Rollespilsakademiet, and they had the necessary logistical resources to build us the tents, the benches and the tables that defined our play area.

This time, we had an unusually high number of dog participants. Photo: Juhana Pettersson

As an organizer, doing a larp in this kind of environment means that you have to make peace with the fact that anything can happen. We had wildly different estimates about the size of the demonstrations. Some said there’s be thousands of people, while others had lower numbers. We were afraid that a big demonstration would swamp us, and if a demonstration went bad, there would be further safety issues.

The way it happened, the demonstration was of a manageable size, so none of our worst-case scenarios were realized. There were no obvious cops. A lot of people stopped by to see what we were doing (or to steal our coffee). For a political game, this is of course a good thing, but it also meant that this game wasn’t about fragile intimacies.

This is what happens when you leave your guard posts unattended. Photo: Juhana Pettersson

This is what happens when you leave your guard posts unattended. Photo: Juhana Pettersson

Doing an aggressively public larp like this raises many interesting questions that can be explored further. What are the ethics of sharing a public space with another political event? Can this be used deliberately, as a central part of the larp design? What kind of new social spaces can be incorporated into a larp experience?

Our larp design was merely adapted to the venue we had, but perhaps in the future, we’ll see interesting new works that make these questions the thrust of the game.

Mitä jos kaikki vain hymistelisimme?

Kun olin lapsi, perheeni boikotoi israelilaisia appelsiineja. Oikeastaan kaikkia israelilaisia tuotteita, mutta appelsiiniboikotti vaikutti suoraan elämääni. Tunsin syyllisyyttä, jos joskus tulin syöneeksi israelilaisen appelsiinin.

Vanhempani eivät juuri puhuneet politiikkaa kotona, enkä koskaan tullut kysyneeksi boikotin syytä. Israel oli maa jossa harrastettiin jotain sikailua. Sen takia boikotteja pidetään.

Aikuisiällä minulle on selvinnyt, mikä niissä appelsiineissa oli ongelmana. Luin Israelin historiasta ja apartheid-politiikasta, jonka vuoksi maan palestiinalaiset asukkaat joutuvat elämään toisen luokan kansalaisina.

Radikalisoiduin: Eihän tällasta voi hyväksyä.

Liberaalit

Nuorempana kun luin amerikkalaisia progressiivisia kirjoittajia, yksi asia hämmensi minua syvästi: Miksi he niin usein haukkuvat “liberaaleja”?

Käsitykseni mukaan “liberaalit” olivat amerikkalaisessa keskustelussa arvoiltaan vapaamielisiä hyviksiä. He puolustivat homojen oikeuksia ja vastustivat rasismia. Mitä pahaa siinä on?

Vuosien varrella aloin hahmottaa, mistä “liberaaleihin” kohdistuva ärtymys kumpuaa. Palestiina auttoi siitä merkittävästi.

Paha

Pohjois-Korea on paha. Putin on paha. Ylipäätään kaikki nihkeät sikailijat, joihin meillä ei ole kytköksiä, ovat pahoja. Heidät tuomitaan kovin sanakääntein.

Palestiinassa on sellainen ikävä piirre, ettei siitä ole tällaista konsensusta. Jos haluaa puhua palestiinalaisten oikeuksien puolesta ja vastustaa Israelin rasistista järjestelmää, täytyy varautua tappelemaan. Israelin apartheidille löytyy puolustajia Suomessa ja ulkomailla.

Israel on aihe, johon liittyvissä kysymyksissä täytyy hyväksyä se, että apartheidin vastaisessa taistelussa jollekin tulee paha mieli. Saattaa jopa olla, että joutuu buuaamaan.

Suomessa olen itse huutanut sloganeja Israelin suurlähetystön edustalla osana miekkaria. Tarkoituksena oli lähettää yksinkertainen signaali: Tämä Gazan pommittaminen ei nyt passaa.

Mielenosoitukset ovat perinteisesti hyvä paikkoja tällaisille yksinkertaisille viesteille. Fasismi ei passaa. Rasismi ei passaa. Tämä ei käy, me emme hyväksy.

Aktivismi

En voi väittää olevani mikään erityisen kunnostautunut aktivisti. Olen käynyt elämäni aikana parissakymmenessä mielenosoituksessa. Nuorempana olin pari kertaa mukana reissuilla, joilla tunkeuduttiin Belgiassa sijaitseviin NATO:n lentotukikohtiin osana ydinaseiden vastaista kampanjaa.

Sittemmin olen tuottanut yhden palestiinalais-suomalaisen larppiprojektin nimeltä Halat hisar ja toimin paraikaa tuottajana ekoaiheisessä Itämeri-larppiprojektissa nimeltä Baltic Warrios. Pääasiassa urani on mennyt viihdeaiheiden parissa.

Tunnen suurta kunnioitusta niitä kohtaan, jotka tekevät päivittäin työtä ympäristön puolesta, rasismia vastaan tai oikeudenmukaisemman talouspolitiikan puolesta. Pidän joitain tällaisia ihmisiä kavereinani, ja tiedän että työ on välillä epäkiitollista ja usein turhauttavaa.

Jopa itseni kaltainen kevyt-aktivisti on kuitenkin joutunut huomaamaan, että aktivismi on vieraannuttavaa. Mitä enemmän perehdyin Palestiinan tilanteeseen, ja erityisesti kun kävin itse paikan päällä, sitä ihmeellisemmältä suomalainen julkinen keskustelu asiasta tuntuu. On vieraannuttavaa katsoa, kun periaatteessa ihan järkevät ihmiset, jotka jakavat samat “liberaalit” arvot kuin minäkin, keskustelevat vakavissaan siitä että olisiko apartheid Israelin tapauksessa kuitenkin ihan ok.

Keskitien kulkijat

Syy sille, miksi amerikkalaisessa keskustelussa parjataan liberaaleja nimenomaan vasemmalta käsin on se, että heidän koetaan olevan keskitien kulkijoita jotka suostuvat vain sellaisiin poliittisiin kantoihin, jotka eivät ole liian radikaaleja.

Homoavioliitto on hyvä, ja saa laajaa kannatusta. Aina näin ei kuitenkaan ollut, ja homojen oikeuksien puolesta on maailmalla jouduttu mellakoimaan. On jopa saatettu huutaa ja buuata kun homojen oikeuksien vastustaja on puhumassa.

Maltillinen keskitien meininki on kiusallista siksi, että keskitie ei pysy paikallaan. Se liikkuu. Esimerkiksi Suomessa se liikkuu oikealle, sekä talouden että ihan perinteisen fasismin suhteen.

Tämän vuoksi on pakko itse miettiä omia arvojaan ja miten ne istuvat maailmaan. Israel on apartheid-valtio vaikka Tel Avivissa on kivoja kahviloita. Perussuomalaiset on rasistinen puolue, koska se ajaa rasistista politiikkaa, eikä rasismi karise pois vaikka puoleesta on tullut osa suomalaista valtaeliittiä. Salonkiin siirretty rasisti on edelleen rasisti. Rasisti on rasisti vaikka hän puhuisi paskaa mielenosoituksen lavalla, koska hänen tekonsa määrittelevät hänet.

Unelma

Kontekstina tälle koko tekstille on viime tiistaina järjestetty Meillä on unelma -mielenosoitus “monikulttuurisen ja avoimen Suomen puolesta”. Se oli hieno tapahtuma, jossa kävin itsekin piipahtamassa. Hyvä meininki. Hesari kirjoittaa asiasta täällä.

Yksi tapatuman puhujista oli Matias Turkkila, Perussuomalainen-lehden päätoimittaja ja entinen Halla-Ahon kampanjapäällikkö. Siis mies, joka on tehnyt elämäntyönsä rasismin edistämiseksi Suomessa.

Hänelle buuattiin.

Nyt käymme keskustelua siitä, oliko se kohtuullista. Että vähän töykeää oli buuata rasistille rasisminvastaisessa mielenosoituksessa.

Tapaus on myös innoittanut monenlaisia ulostuloja, esimerkiksi tämän, jossa kirjailija peräänkuuluttaa malttia. Maailma muuttuu maltillisella kohtuullisuudella.

Joskus se pitää paikkansa. Mutta aika usein keskitie kääntyy oikealle sillä aikaa kun maltilliset uudistajat tuhahtelevat toisilleen, että olisi tämä rasisminvastainen työ helpompaa jos kaikenmaailman hampuusit ymmärtäisivät pitää päänsä kiinni ja jättää hommat niille joille ne kuuluvat, eli urbaanille sivistyneistölle, joka voi keskustella niistä vaikkapa Simon Elon, Wille Rydmanin tai itsensä Turkkilan kanssa kohteliaasti ja asiallisesti.

Näin rasismista (ja myös fasismista) tulee valtavirtaa, hiljalleen ja maltillisen vaikuttajan maltillisella myötävaikutuksella.

Non-Digital: Baltic Warriors in St. Petersburg

Last Saturday, 6th of June, the second Baltic Warriors game of summer 2015 was played in St. Petersburg. I’m working on the project as a larp producer, and it’s surprisingly strange to make a game that’s being run in a language I don’t understand, in this case Russian. Others have done this before me, but now was my first time.

Thankfully, the game seemed to be a success.

WP_20150606_007

(Members of the crew in front of the venue, the art space Taiga on the shore of the Neva river in St. Petersburg)

Each Baltic Warriors game has a similar design and structure, but we’ve learned that local variation will always play a part. The St. Petersburg game was our most aggressively localized one, with character and game design elements adapted so they’d make sense. We also had to provide all material in Russian to make sure all players can comfortably engage with it.

In each country, we have a local producer who’s job it is to do this localization, in addition to practical organizing. In Russia, we had Olga Vorobyeva, who did a wonderful job. We also had significant help from the local Goethe Institute. The Goethe Institute makes the project financially possible, but in St. Petersburg they went above and beyond in terms of practical work.

(Participants workshopping before the game starts)

Bringing people together is one of the key goals of the whole Baltic Warriors project, and if we can do a little larp evangelizing on the side, that’s good too. Because of this, I was happy to see that approximately one third of our players had never larped before. We’d been warned that the actual experts we invited to participate in the post-game panel discussion probably wouldn’t want to play, but in the end every single one did.

(The game is in full swing as some characters listen to speeches given by the politicians, activists and lobbyists, while othets write news articles and make backroom deals)

As in every Baltic Warriors game, eventually the zombies will attack. In the fiction of the game, eutrophication causes the undead to rise from the Dead Zones of the Baltic Sea. The style of the game changes, and debate turns into action as the characters try to save themselves.

This time the action was so fast, we had trouble following it with our cameras.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

(A zombie hangs back as the participants do a debrief round after the game has ended)

Pikseliparatiisi: Eurooppalainen äärioikeisto videopelipahiksina

Videopeleissä ei kauheasti nähdä mitään, mikä olisi tunnistettavissa arjeksi nykyaikaisessa Länsi-Euroopassa. Silloinkin kun pelihahmot elävät tavallisten ihmisten elämää, se tapahtuu anonyymissä Amerikassa, kuten ranskalaispelissä Heavy Rain.

Norjalaispeli Dreamfall Chapters on ilahduttava poikkeus sääntöön. Se ilmestyy osissa, joista toinen on julkaistu äskettäin. Chaptersin toinen päähenkilö Zoë Castillo on vapaaehtoisena mukana vasemmistokandidaatti Lea Uminskan vaalikampanjassa.

Voi olla, että täytyy olla pelannut paljon pelejä hahmottaakseen, kuinka eriskummallista tämä on. Jos on yksi aihe, jota pelit kammoavat kuin ruttoa, se on arkitasolla tunnistettava poliittinen toiminta. Karikatyyrit saattavat vielä käydä päinsä, mutta ajatus siitä että päähenkilöllä olisi poliittisia kantoja on täysin mahdoton.

Dreamfall Chapters 2014-11-05 21-09-33-91

(Konstantin Wolf on puolueen European Dawn ehdokas.)

Zoën tukeman Uminskan merkittävin vastustaja on European Dawn -puolueen ehdokas Konstantin Wolf. European Dawn on viittaus Kreikan Kultainen aamunkoitto -puolueeseen, ja on piirun verran ilmeisempi fasisminsa kanssa kuin omat kotoperäiset Perussuomalaisemme.

European Dawnissa näkyy nimenomaan eurooppalainen huoli äärioikeistolaisten poliittisten voimien noususta. Maailmaelementtinä siinä on tolkkua Suomessa, Norjassa, Ranskassa ja muualla Euroopassa, ja on hauska nähdä että kerrankin rajaviivoja vedetään muutenkin kuin amerikkalaisen pelaajan ehdoilla.

Chapters jakautuu kahteen osaan. Yhdessä Zoë seikkailee scifi-Euroopassa ja toisessa yrmeä Kian fantasiamaailmassa. Kian on kolonialistisen Azadi-kansan edustaja, joka on loikannut antikolonialistien puolelle. Chaptersin kakkososassa hän liikkuu kaupungissa, jossa Azadi-mieliset miehittäjien mielistelijät ovat kokoontuneet salaseuraksi, jonka nimi on National Front.

Tosielämässä kaksi kuuluisinta National Fronttia ovat englantilainen ja ranskalainen äärioikeistolainen puolue.

Dreamfall Chapters 2014-11-05 21-20-38-17

(Lea Uminskan vaalitoimisto.)

Chaptersin edetessä jotkut alun poliittisista teemoista jäävät taakse, ja toiset tallautuvat perinteisten korruptiojuonten jalkoihin. Toivon silti, että peliin tulee uutta nimenomaan eurooppalaista poliittista tematiikkaa. Kakkososassa näin käykin, kun Azadien kolonialistista projektia valotetaan.

Vaikka Suomi on kova videopelimaa, on yllättävän harvinaista että peleissä on jotain joka liittyy niihin keskusteluihin ja kysymyksiin, jotka ovat täällä olennaisia. Jos Suomi ei tällaisia pelejä tuota, haetaan sitten Norjasta.

Roleplaying Game Movie Night #13: Peter Watkins

I and some friends have a project of trying to watch all movies, tv episodes and other stuff with moving pictures related to roleplaying games ever made. We’re pretty far along on this goal. I’ll write here about old and new things we’ve found and watched.

The British director Peter Watkins has made three movies that are quite interesting from a roleplaying perspective, The Battle of Culloden (1964), Gladiatorerna (1969) and La Commune (Paris, 1871) (2000).

culloden4201

(The Battle of Culloden)

The Battle of Culloden and La Commune (Paris, 1871) are interesting because of the way they were made. Both have historical subjects, and both involved large-scale recreations of the events they documented. The idea was to recreate the battle of Culloden and the Paris Commune in the style of historical re-enactment, and then do a movie about it documentary style.

The only element out of time in each movie is the camera crew, interviewing participants and shooting as events progress. From the way the interviews play out, it really looks like the people participating in the enactment are in fact larping.

Both are also good movies. The Battle of Culloden is one of the most savagely anti-war films I have ever seen, with unrelenting focus on the miseries that followed medieval warfare. La Commune (Paris, 1871) is 345 minutes long, but the duration pays off in its depiction of life in the Commune.

There’s a good documentary about the making of La Commune (Paris, 1871) called The Universal Clock: The Resistance of Peter Watkins.

lacommune2

(La Commune (Paris, 1871))

The third movie, Gladiatorerna, is a scifi mockumentary set in a fictional future where the great powers of the world have stopped waging war and have instead started organizing games in which teams of combat specialists take on each other.

The way the setup is depicted is very interesting, and there’s a lot of attention being paid to how the whole thing works. We see the game master rooms, how enviromental hazards are activated, and the decisions that go into setting up each game.

affiche

(Gladiatorerna)

The movie would be a solid basis for anything from a milsim to a fullscale larp. Its ideas develop admirably, and its interesting to see its characters both go along with the game, and rebel against it.

Roleplaying Game Movie Night #12: Community, The IT Crowd, Full Battle Rattle, The Last of Sheila & Midnight Madness

I and some friends have a project of trying to watch all movies, tv episodes and other stuff with moving pictures related to roleplaying games ever made. We’re pretty far along on this goal. I’ll write here about old and new things we’ve found and watched.

Full600

(Full Battle Rattle)

Full Battle Rattle is a documentary movie released in 2008 about a fake Iraqi village built in the Mojave Desert built by the U.S. Army for training purposes. Its not larp or roleplaying, but pretty close.

Amazingly, the village is populated by actual Iraqis, refugees from the country ravaged by the very same war the soldiers are training for. Insurgents and occupying soldiers are played by real soldiers.

The simulation doesn’t seem to have proper individual characters, but its social dynamics and game master techniques place it somewhere between larp and milsim.

18lr2a2lipjb6jpg

(Community, episode 14)

The tv series Community has had two episodes in which roleplaying features prominently, Advanced Dungeons & Dragons (season 2, episode 14) and Advanced Advanced Dungeons & Dragons (season 5, episode 10). They represent some of the best use of roleplaying games in a tv show I’ve seen.

Both episodes use the idea of the characters playing D&D to tell multilayered stories not about what happens in the fiction, but to the players as they play the game. The episodes grasp the metanarratives created in any act of roleplaying very well.

The-Last-of-Sheila-907376

(The Last of Sheila)

The Last of Sheila, an American movie made in 1973, is the story of a group of Hollywood people invited to a yacht to play a game. Each of them is assigned a secret, and in each of the ports the yacht calls in, there’s a chance to find out what someone is hiding.

The basic setup of the game looks like a very rich people’s treasure hunt, and its fun to see the character running the game happy when it works and cursing when his design has issues. The game master experience is on display, even if his attitude is a little diletantish.

The movie has many ideas that have since surfaced in alternate reality games and other types of organized urban adventures. Typically for a movie like this, the game becomes real.

The.IT.Crowd.S04E01.WS.PDTV.XviD-RiVER 082

(The IT Crowd, season 4, episode 1)

The geek comedy IT Crowd has one episode in which tabletop roleplaying has a significant role, Jen the Fredo from the fourth season. Other stuff happens in the episode too, but one character, Moss, runs a tabletop adventure for a group of guys who are intially reluctant to play.

The fun thing about this episode is that the magic of roleplaying carries them away, and soon we see dudely business types fantasy roleplaying in all seriousness. That is the joke, of course, but it also works as a straightforward demonstration of why its fun.

midnightmadness

(Midnight Madness)

One of the most essential alternate reality game movies (in addition to Westworld and The Last of Sheila), Midnight Madness is about an urban treasure hunt -type game called “The Great Allnighter”. People participate in teams of broad stereotypes: there’s a jock team, a nerd team, a women’s team, etc.

A lot of the stereotyping in the movie is pretty rough by today’s standards, but the movie shows the structure of a game like this very clearly. It might even be called a little pedantic in its devotion to explaining how the game works.

Tilt-Juhana: sotapelit ja fantasiakliseet

(Kuva: Call of Duty: Modern Warfare 2)

Viime aikoina Tiltin saitilla on julkaistu mun arvosteluni peleistä Wet, Beaterator, Ratchet & Clank Future: A Crack in Time ja GTA IV: The Ballad of Gay Tony. Ne voi tsekata myös Tiltin Web-TV:stä. Tilt-blogissani Parempia pelejä olen kirjoittanut Bioshockin antikliimaksista, sotapelien arvoista, kiinalaisten viranomaisten toilailuista ja Dragon Age: Originsin fantsukliseistä.