Mitä jos kaikki vain hymistelisimme?

Kun olin lapsi, perheeni boikotoi israelilaisia appelsiineja. Oikeastaan kaikkia israelilaisia tuotteita, mutta appelsiiniboikotti vaikutti suoraan elämääni. Tunsin syyllisyyttä, jos joskus tulin syöneeksi israelilaisen appelsiinin.

Vanhempani eivät juuri puhuneet politiikkaa kotona, enkä koskaan tullut kysyneeksi boikotin syytä. Israel oli maa jossa harrastettiin jotain sikailua. Sen takia boikotteja pidetään.

Aikuisiällä minulle on selvinnyt, mikä niissä appelsiineissa oli ongelmana. Luin Israelin historiasta ja apartheid-politiikasta, jonka vuoksi maan palestiinalaiset asukkaat joutuvat elämään toisen luokan kansalaisina.

Radikalisoiduin: Eihän tällasta voi hyväksyä.

Liberaalit

Nuorempana kun luin amerikkalaisia progressiivisia kirjoittajia, yksi asia hämmensi minua syvästi: Miksi he niin usein haukkuvat “liberaaleja”?

Käsitykseni mukaan “liberaalit” olivat amerikkalaisessa keskustelussa arvoiltaan vapaamielisiä hyviksiä. He puolustivat homojen oikeuksia ja vastustivat rasismia. Mitä pahaa siinä on?

Vuosien varrella aloin hahmottaa, mistä “liberaaleihin” kohdistuva ärtymys kumpuaa. Palestiina auttoi siitä merkittävästi.

Paha

Pohjois-Korea on paha. Putin on paha. Ylipäätään kaikki nihkeät sikailijat, joihin meillä ei ole kytköksiä, ovat pahoja. Heidät tuomitaan kovin sanakääntein.

Palestiinassa on sellainen ikävä piirre, ettei siitä ole tällaista konsensusta. Jos haluaa puhua palestiinalaisten oikeuksien puolesta ja vastustaa Israelin rasistista järjestelmää, täytyy varautua tappelemaan. Israelin apartheidille löytyy puolustajia Suomessa ja ulkomailla.

Israel on aihe, johon liittyvissä kysymyksissä täytyy hyväksyä se, että apartheidin vastaisessa taistelussa jollekin tulee paha mieli. Saattaa jopa olla, että joutuu buuaamaan.

Suomessa olen itse huutanut sloganeja Israelin suurlähetystön edustalla osana miekkaria. Tarkoituksena oli lähettää yksinkertainen signaali: Tämä Gazan pommittaminen ei nyt passaa.

Mielenosoitukset ovat perinteisesti hyvä paikkoja tällaisille yksinkertaisille viesteille. Fasismi ei passaa. Rasismi ei passaa. Tämä ei käy, me emme hyväksy.

Aktivismi

En voi väittää olevani mikään erityisen kunnostautunut aktivisti. Olen käynyt elämäni aikana parissakymmenessä mielenosoituksessa. Nuorempana olin pari kertaa mukana reissuilla, joilla tunkeuduttiin Belgiassa sijaitseviin NATO:n lentotukikohtiin osana ydinaseiden vastaista kampanjaa.

Sittemmin olen tuottanut yhden palestiinalais-suomalaisen larppiprojektin nimeltä Halat hisar ja toimin paraikaa tuottajana ekoaiheisessä Itämeri-larppiprojektissa nimeltä Baltic Warrios. Pääasiassa urani on mennyt viihdeaiheiden parissa.

Tunnen suurta kunnioitusta niitä kohtaan, jotka tekevät päivittäin työtä ympäristön puolesta, rasismia vastaan tai oikeudenmukaisemman talouspolitiikan puolesta. Pidän joitain tällaisia ihmisiä kavereinani, ja tiedän että työ on välillä epäkiitollista ja usein turhauttavaa.

Jopa itseni kaltainen kevyt-aktivisti on kuitenkin joutunut huomaamaan, että aktivismi on vieraannuttavaa. Mitä enemmän perehdyin Palestiinan tilanteeseen, ja erityisesti kun kävin itse paikan päällä, sitä ihmeellisemmältä suomalainen julkinen keskustelu asiasta tuntuu. On vieraannuttavaa katsoa, kun periaatteessa ihan järkevät ihmiset, jotka jakavat samat “liberaalit” arvot kuin minäkin, keskustelevat vakavissaan siitä että olisiko apartheid Israelin tapauksessa kuitenkin ihan ok.

Keskitien kulkijat

Syy sille, miksi amerikkalaisessa keskustelussa parjataan liberaaleja nimenomaan vasemmalta käsin on se, että heidän koetaan olevan keskitien kulkijoita jotka suostuvat vain sellaisiin poliittisiin kantoihin, jotka eivät ole liian radikaaleja.

Homoavioliitto on hyvä, ja saa laajaa kannatusta. Aina näin ei kuitenkaan ollut, ja homojen oikeuksien puolesta on maailmalla jouduttu mellakoimaan. On jopa saatettu huutaa ja buuata kun homojen oikeuksien vastustaja on puhumassa.

Maltillinen keskitien meininki on kiusallista siksi, että keskitie ei pysy paikallaan. Se liikkuu. Esimerkiksi Suomessa se liikkuu oikealle, sekä talouden että ihan perinteisen fasismin suhteen.

Tämän vuoksi on pakko itse miettiä omia arvojaan ja miten ne istuvat maailmaan. Israel on apartheid-valtio vaikka Tel Avivissa on kivoja kahviloita. Perussuomalaiset on rasistinen puolue, koska se ajaa rasistista politiikkaa, eikä rasismi karise pois vaikka puoleesta on tullut osa suomalaista valtaeliittiä. Salonkiin siirretty rasisti on edelleen rasisti. Rasisti on rasisti vaikka hän puhuisi paskaa mielenosoituksen lavalla, koska hänen tekonsa määrittelevät hänet.

Unelma

Kontekstina tälle koko tekstille on viime tiistaina järjestetty Meillä on unelma -mielenosoitus “monikulttuurisen ja avoimen Suomen puolesta”. Se oli hieno tapahtuma, jossa kävin itsekin piipahtamassa. Hyvä meininki. Hesari kirjoittaa asiasta täällä.

Yksi tapatuman puhujista oli Matias Turkkila, Perussuomalainen-lehden päätoimittaja ja entinen Halla-Ahon kampanjapäällikkö. Siis mies, joka on tehnyt elämäntyönsä rasismin edistämiseksi Suomessa.

Hänelle buuattiin.

Nyt käymme keskustelua siitä, oliko se kohtuullista. Että vähän töykeää oli buuata rasistille rasisminvastaisessa mielenosoituksessa.

Tapaus on myös innoittanut monenlaisia ulostuloja, esimerkiksi tämän, jossa kirjailija peräänkuuluttaa malttia. Maailma muuttuu maltillisella kohtuullisuudella.

Joskus se pitää paikkansa. Mutta aika usein keskitie kääntyy oikealle sillä aikaa kun maltilliset uudistajat tuhahtelevat toisilleen, että olisi tämä rasisminvastainen työ helpompaa jos kaikenmaailman hampuusit ymmärtäisivät pitää päänsä kiinni ja jättää hommat niille joille ne kuuluvat, eli urbaanille sivistyneistölle, joka voi keskustella niistä vaikkapa Simon Elon, Wille Rydmanin tai itsensä Turkkilan kanssa kohteliaasti ja asiallisesti.

Näin rasismista (ja myös fasismista) tulee valtavirtaa, hiljalleen ja maltillisen vaikuttajan maltillisella myötävaikutuksella.

More good movies…

I saw some good movies during the second half of the Love & Anarchy film festival as well. Here’s three.

Possibly the best film I saw during the whole festival was Nicolas Klotz’s Heartbeat detector. The original, and much more evocative title is La question humaine. The movie is about the rhetoric and language of a technical society and its impact on being human, and it does it beautifully, forcefully and with gorgeous detail. Every character, from the confused yet aggressive psychologist protagonist to the melancholy CEO who’s hiw object of study fits perfectly into the larger thesis of the movie, but it still feels like something about real people.

Aleksei Balabanov’s misanthropic Cargo 200 is a kind of anti-nostalgia movie, but maybe that’s obvious from the poster pictured above. I found the poster only now as I googled for pictures for this post. Its a movie set during the perestroika, with a backdrop of dead bodies arriving from the Afghanistan war. The story is straight out of the eXile’s Death Porn section, and features authority figures who are brutish, nasty and deranged. The only character who makes it to the end with everything intact is a young guy in a CCCP t-shirt who never rescues the girl, instead going on to make it rich like a proto- Young Russian.

Carlos Reygadas’s Silent Light was as good as I hoped it would be. I’ve rarely seen this kind of self-confiedence with long takes and slowly moving story, but the sheer emotional power of the images is incredible. Its set on a Mennonite community in northern Mexico, and filmed in the strange Mennonite language. I’ve seen many directors described as heirs to Tarkovsky, but this guy is the only one I’ve seen who pulls it off.

Wedding Photo

We got the photos of our summer wedding today. Its been lovely looking through them. I see so many moments captured that I didn’t see at the wedding, because I was in the spotlight.

All the pictures are by Katri Lassila, who did a wonderful job.

Good movies…

I’ve been sitting through the Love & Anarchy film festival, which started last Thursday and will go on until next Sunday.

So far, the best movies have been these three:

Ken Loach’s It’s a Free World… is a story about a woman who is fired from her job at an employment agency and sets up her own, hustling immigrants into low-paying, semi-illegal jobs paid by the day or the hour. It’s strange to see a movie that so resolutely refuses to make the lead character into a hero or an antihero or a villain. She’s just a regular person, with good intentions and bad decisions. And sometimes bad intentions. This is the fifth globalization movie I saw on this festival, and also the best. Another good one was the Dardenne brothers’ Lorna’s Silence.

I really looked forward to seeing Bruce La Bruce’s Otto; or Up With Dead People. I loved the movie he made before this, Raspberry Reich, but this was possibly even better. Its a zombie movie about a young undead gay guy who ends up in an underground movie playing a young undead gay guy. There’s a black and white Louise Brooks lookalike hovering around, and the whole thing’s very sharp despite the charade of silliness.

I missed Veiko Õunpuu’s Autumn Ball at the Midnight Sun Film Festival in June, but friends saw it there and recommended it. I’m a sucker for this kind of deadpan comedy in a movie set in pretty dismal surroundings, about dismal people. It may have not been a fun movie, but the funny bits were the best at the festival so far.

Married for the third time…

…to the same woman. On Friday the 15th of August, I got married to Maria Pettersson in Vanha kirkko, Helsinki.

(The two previous marriages were in Las Vegas on the 7th of July, 2007 and in the Helsinki magistrate office shortly after that.)

The wedding was as perfect as it could have been.

I made a short video for the party, entitled Murmeli pitää puheen häissä (The Marmot makes a speech at the wedding),  photo composite, 01:51.

Academia

This morning, I was talking about larp in an academic seminar called Research Methodologies: Embodiment – and the study of cultural and artistic practices, organized at the Helsinki Collegium for Advanced Studies. The title of my presentation was Embodied Larp – Questions of embodied participation in the games ‘Luminescence’ and ‘the Plastic Cup’.

It’s always fun to talk about roleplaying games to an audience unfamiliar with them, because then you remember why its so cool in the first place. Inside the bubble its easy to lose perspective, but when you have to explain things to people who have never played roleplaying games, you remember how extraordinary it is.

Marital Bliss

I’m now a married man. The ceremony took place in Las Vegas, NE, on the 7th of July. It was witnessed by two Elvises and a pink Cadillac. The bride and now my wife is Maria Pitkänen.

Wedding Photo

Wedding 2

America:

America 1

America 2

America 3

Hard Evidence

I got a stack of old photographs as a birthday present from my grandmother a while ago. I’ve only ever seen a very few pictures of when I was a child, so I was happy to see these. My mother has told me that I used to play the violin when I was a kid. I have only very vague memories of this, but it seems its true:

Suomiverkkari

(Photo: Rauha S. Virtanen)

Notice also my patriotic choice of sportswear.